Musta tulpaani: Romaani

Musta tulpaani: Romaani

Author:
Alexandre Dumas
Author:
Alexandre Dumas
Format:
epub
language:
Finnish

%title插图%num
Author: Dumas, Alexandre, 1802-1870
Tulip Mania
1634-1637 — Fiction
Witt
Johan de
1625-1672 — Fiction
Netherlands — History — 1648-1714 — Fiction
Musta tulpaani: Romaani

MUSTA TULPAANI

Romaani

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä [“La Tulipe noire”] suomentanut Hilja Walldén

WSOY, Porvoo, 1913.

SISÄLLYS:

         Esipuhe.

      I. Kansan kiitos.

     II. Veljekset.

    III. Jan de Wittin oppilas.

     IV. Murhaajat.

      V. Tulpaaninviljelijä ja hänen naapurinsa.

     VI. Tulpaaninviljelijän viha.

    VII. Onnellinen ihminen tutustuu onnettomuuteen.

   VIII. Sisäänmurto.

     IX. Sukukammio.

      X. Vanginvartijan tytär.

     XI. Kornelius van Baerlen testamentti.

    XII. Mestaus.

   XIII. Mitkä tunteet sillaikaa täyttivät erään katsojan mielen.

    XIV. Dordrechtin kyyhkyset.

     XV. Ristikkoluukku.

    XVI. Opettaja ja oppilas.

   XVII. Ensimäinen sipuli.

  XVIII. Rosan ihailija.

    XIX. Nainen ja kukka.

     XX. Mitä tämän viikkokauden kuluessa oli tapahtunut.

    XXI. Toinen sipuli.

   XXII. Puhkeaminen.

  XXIII. Kadehtija.

   XXIV. Musta tulpaani saa uuden omistajan.

    XXV. Puheenjohtaja van Systens.

   XXVI. Puutarhayhdistyksen uusi jäsen.

  XXVII. Kolmas sipuli.

 XXVIII. Kukkasten laulu.

   XXIX. Van Baerle suorittaa ennen Loewesteinistä lähtöään

         Gryphuksen laskun.

    XXX. Kornelius van Baerlen rangaistuksen laatu alkaa käydä ilmi.

   XXXI. Haarlem.

  XXXII. Viimeinen pyyntö.

         Loppusanat.

ESIPUHE.

»Musta tulpaani» kuuluu niihin kertomuksiin, joissa Dumas Vanhempi
liikuskelee lempialallaan, — alalla, jolla hän on saavuttanut
suurimman menestyksensä, — se on historiallisiin tapahtumiin liittyvä
lemmentarina.

Dumas Vanhempi valitsee historian kertomustensa taustaksi ja pohjaksi,
kuten Balzac paikankuvaukset tai Bourget jonkun filosofisen,
yhteiskunnallisen tai siveysopillisen periaatteen.

Dumas oli kyllä perehtynyt historiaan, — mitä tähän seikkaan nähden
sanottaneekin. Hän oli sitä lueksinut ja luki sitä lakkaamatta edelleen
tai antoi jonkun toisen lukea sitä puolestaan ja esittää luetun. Mutta
hän luki sitä omaan tapaansa. Ulkonaiset seikat painuivat perin tarkoin
hänen mieleensä, ikäänkuin hän olisi katsellut muhkean näytelmän
esittämistä.

Korkokuvien tapaisina kiintyivät historialliset henkilöt hänen
mieleensä kasvoinpiirteineen, liikkeineen, asentoineen ja varsinkin
pukuineen. Eloisina painuivat hänen muistiinsa yksityisseikat ja
tapahtumat niin ylhäisön kuin kansan elämästä: vastaanotot hovissa,
kuningasten maatapanoon ja levoltanousuun liittyvät juhlallisuudet,
kuningattaren ja hovineitosten huoneet, turnajaiset, kruunausjuhlat,
huomattavain henkilöiden kohtaamiset, kaksintaistelut, sotatappelut,
kulkueet, ryöstöretket ja kujeet, kapinat ja katutaistelut, vankilat,
tapot ja murhat, kauhun kuten ilon ja ilveilyn päivät.

Dumas’n teokset valaisevat historiaa lukijalle, jos lukija on siihen jo
ennestään perehtynyt. Mutta tästä ei seuraa että ne olisivat
arvottomia. Jos perin oppinut henkilö kuuntelisi nerokasta, eloisaa,
innostunutta historiallista esitelmää, hän ehkä virkahtaisi hymyillen:
»Tuo esitelmöitsijä miellyttää minua. Tosin olen perehtyneempi
historiaan kuin hän, mutta sittenkin hän pystyy minua opettamaan. Tämä
mies ei ole tavallisinta laatua.» Nämä sanat soveltuvat täsmälleen
Dumas Vanhempaan.

Tottahan on, ettei sokeaa luottamusta käy häneen nähden
suositteleminen, — kuten ei yleensäkään. Mutta on tarkoin varottava
tämän seikan takia vähentämästä hänen merkitystään historian
kuvittajana, sillä epäilemättä on hän tässä suhteessa luettava
Ranskan etevinten kirjailijoiden joukkoon, — ja tätä ansiota ei ole
arvioitava vähäiseksi.

Täten myöskin »Mustassa tulpaanissa» kautta koko kertomuksen
häämöttävät de Witt veljesten ylevät hahmot ja Wilhelm Vaiteliaan
salaperäinen olento, suoden kertomukselle vakavan, melkeinpä
juhlallisen sävyn.

Taitavasti, vilkkaasti, jopa pontevastikin luodaan eteemme kuva
Hollannin porvaristosta ja kansasta vihan eksyttämänä, — mutta vihan,
joka johtuu isänmaanrakkaudesta ja siksi on anteeksiannettavissa.

Kirjailijan vapaan mielikuvituksen luomilla luonteilla on myöskin
ansionsa eikä niiltä puutu todenmukaisuuttakaan.

Ankara arvostelija varmaankin pitäisi vanginvartijaa hiukan
kaavamaisena, enkä tahdo osottaa liikaa vastustamishalua väittämällä
hänen olevan väärässä.

Toiseksi sanoisi mainittu arvostelija että kertomuksen esittämän nuoren
tytön kuva on hieman väritön. Myönnän senkin puolittain, mutta
puolittain vain. On näet olemassa seikka, joka tekee hänen olentonsa
mieltäkiinnittäväksi. Kirjailija näyttää olleen selvillä muutamasta
tosiasiasta, jonka romaaninkirjoittajat väliin unohtavat, — nimittäin
siitä, ettei rakkaus sellaisenaan ilman muuta herätä mielenkiintoa,
vaan ainoastaan rakkaus, jonka olemassaoloa on pidettävä ansiona. Näin
on juuri Rosan rakkauden laita. Hänellä on syytä olla mustasukkainen,
sillä vaikka Kornelius häntä rakastaakin hellästi ja vilpittömästi,
niin rakastaa hän kenties vielä enemmän tulpaaniaan, verratonta mustaa
tulpaaniaan. Tässä on olemassa yllin kyllin mustasukkaisuuden aihetta,
ja Rosa voisi sanoa:

    »Hesperiidein omenan sä hylkäät,

    Sipuli sai lemmen syömmes’ ylvään!»

Mutta hän ei sano näin, — tai luopuu ainakin pian tämänkaltaisista
soimauksista. Hän on tosin mustasukkainen tulpaanille, mutta hän tyytyy
sietämään tuota Korneliuksen intohimoa, antautuupa vielä sen
palvelukseenkin vaalimalla tulpaania vaaroja uhmaten ja äidin
hellyydellä.

Tämän johdosta katson Rosaa varsin älykkääksi tytöksi ja arvostelen
hänen ansionsa erittäin suuriksi.

Hän osottaa terävää älyä oivaltaessaan että miehen mielessä aina asuu
rinnakkain kaksi kiihkeätä tunnetta: rakkaus vaimoa, morsianta,
lemmittyä kohtaan, mutta sen ohella jokin piintynyt päähänpisto, jota
naisen on pyrittävä käsittämään ja suosimaan, jos mielii säilyttää
miehen rakkauden. Tässä suhteessa on Rosa erinomaisen ovela ja
varovainen, haluaisinpa sanoa hänen osottavan mitä terävintä järkeäkin.

Mutta tuo kilpailijattaren suosiminen tuottaa hänelle kärsimystäkin, ja
juuri tästä syystä hänen rakkautensa on ansiokasta ja herättää
myötätuntoa. Rosan kuva ei siis suinkaan ole niin väritön ja
kaavamainen kuin ensi katseella voi tuntua. Rosa on itse asiassa
suurten rakkaussankarittarien vaatimaton sisar.

Mitä taas petturiin tulee — ja selvää on, että sellainen järkyttäväin
kuvausten suosija kuin Dumas tarvitsee teokseensa petturin, — on hän
nähdäkseni esitetty erinomaisen taitavasti ja luontevasti. Näen
mielessäni Dumas’n lukemassa seuraavaa La Bruyèren kuvausta:

»Kukkasviljelijällä on puutarha eräässä esikaupungissa. Hän kiiruhtaa
sinne päivänkoitteessa, hän palaa sieltä auringon laskiessa. Kuin
maahan juuttuneena näemme hänen viipyvän tulpaaniensa luona, tänä
hetkenä vaipuneena tarkastamaan ‘Erakkoa’. Hän ihailee sitä silmät
avoauki, hän hykertelee käsiänsä, hän kumartuu lähemmäksi katsomaan,
hän ei ole ikinä nähnyt mitään niin ihanaa. Sydän riemua tulvillaan
lähtee hän sen luota, silmäilläkseen myöskin ‘Idän kaunotarta’,
‘Venusta’, ‘Kultavaippaa’, ‘Agataa’. Mutta pian on hän jälleen ‘Erakon’
luona, ja sinne hän jää, sinne hän istahtaa, päivällisaterian unohtaen.
Kuinka ihana onkaan tuon kukkasen hohde, kuinka viehättävät sen värit,
kuinka komea sen kupu! Tuo henkevä mies, joka hurskaalla mielellä
palvelee ihannettaan, palaa kotiin väsyneenä, nälkäisenä, mutta perin
tyytyväisenä. Onhan hän saanut nähdä tulpaaneja!»

Ja tuollainen mies, voi Dumas mietiskellä, saattaisi kateuden
kiihdyttämänä, kannustamana, pystyä mihin epähienouteen, ilkityöhön,
rikokseen tahansa, tyydyttääkseen intohimonsa ja ollakseen ainoa
ihminen koko maailmassa, jolla on kunnia omistaa »Erakko». Hänestä voi
tulla suurenmoinen, mieltäkiinnittävä rikollinen, — hänessä on kaikki
edellytykset olemassa!

Täten on voinut vähitellen kehkeytyä Boxtelin erinomaisen todenmukainen
ja eloisa kuva. Boxtel alkaa rikosten uran pienillä ilkiteoilla ja
joutuu sitten kammottaviin konnantöihin, osittain ahneuden ohjaamana —
mikä seikka ei tunnu juuri hyvin keksityltä —, osittain hurjan
kunnianhimon valloissa.

Tuo Boxtel on todellakin vallan erinomainen taideluoma!

Ja entä sitten tuo kunnon Kornelius, tuo historiallinen henkilö, jolla
ei ole aavistustakaan historiallisesta merkityksestään — jommoisia
henkilöitä Dumas tosin on luonut muissakin teoksissaan! Hän on
tärkeän valtiollisen salaisuuden säilyttäjä sitä tietämättään ja
aavistamattaan, hän, joka ei ajattele muuta kuin tulpaanejaan. Hänellä
on huostassaan erinomaisen tärkeitä valtiollisia asiakirjoja, mutta hän
ei ole luonut niihin katsettakaan, sillä hän ei välitä muusia kuin
tulpaaneistaan. Hän on osallisena salaliitossa sitä aavistamattaan ja
tietämättään edes tarkoin mitä salaliitto oikein onkaan, sillä muu
kaikki on hänelle vierasta paitsi tulpaanit. Valtiolliset paperit ovat
olleet laatikossa yhdessä tulpaaninsipulien kanssa ja hän säilyttää
piilossa povellansa paperia, joka voisi hänet pelastaa, todistaen hänen
viattomuutensa, mutta hän tallettaa sitä vain siihen käärityn sipulin
suojana, — tulpaanit ovat hänelle kaikki kaikessa.

Tuo mies, joka aavistamattaan, huomaamattaan on sekaantunut
historiallisiin tapahtumiin, joka ei tiedä eikä konsanaan ole
havaitseva historiallista merkitystään, — tämä mies on itse asiassa
mieltäkiinnittävimpiä historiallisia henkilöitä mitä olla voi.

Täten on siis Dumas muovaellut La Bruyèren luomasta henkilöstä — jos
hän todella on saanut aiheensa La Bruyèreltä — kaksi varsin erilaista
olentoa: toisen hyvän, viattoman ja herttaisen, toisen halpamaisen,
pahansuovan, vaarallisen ja turmiota tuottavan, — kuten taitava
kukkasviljelijä jakamalla tulpaaninsipulin kahtia voi kasvattaa siitä
kaksi erilaista kukkaa, joskaan ei niin tuiki erilaista kuin nuo kaksi
miestä. Mutta kirjailijan taidehan onkin kukkaisviljelijän taidetta
korkeampaa!

Raikkaampaa, viehkeämpää lukemista kuin »Musta tulpaani», tuo
historian kukkastarhojen tuote, ei voi olla olemassa, eikä liioin
hyödyllisempääkään.

E. Faguet.

I.

KANSAN KIITOS.

Haag, seitsemän yhdistyneen maakunnan pääkaupunki, joka varjoisine
puistoineen, suurten puitten koristamine goottilaisine rakennuksineen,
kanavissa kuvastuvine melkein itämaisine kuputorneineen vaikutti niin
iloiselta, siistiltä ja sirolta, kuin olisi jokainen päivä ollut
sunnuntai, oli 20 p. elokuuta 1672 tulvillaan kansalaisia, jotka puukko
vyöllä, musketti olalla tai keppi kädessä huohottaen ja kiihtyneinä
tummana virtana lähenivät Buitenhofin kaameata vankilaa, joka
ristikkoakkunoineen meidän päivinämme kuuluu kaupungin nähtävyyksiin ja
jossa noihin aikoihin kitui Kornelius de Witt, Hollannin tasavallan
entisen johtajan veli, syytettynä salamurhasta kirurgi Tyckelaerin
ilmiannon perusteella.

Elleivät tämän ajan ja erittäinkin tämän vuoden historialliset
tapahtumat liittyisi niin läheisesti noiden mainitsemiemme veljesten
nimeen, olisivat nyt seuraavat selvitykset katsottavat tarpeettomiksi.
Mutta vakuutamme lukijalle — tälle vanhalle ystävällemme, jolle ensi
sivulla aina lupaamme huviketta, pitäen seuraavilla sanamme väliin
paremmin, väliin huonommin, — että nämä selvitykset ovat ehdottomasti
tarpeen, sekä kertomuksemme oivaltamiseksi että sen taustana olevan
ajanjakson valaisemiseksi.

Kornelius de Witt, Puttenin rantavouti, synnyinkaupunkinsa Dordrechtin
entinen pormestari, Hollannin eduskunnan jäsen, oli yhdeksänviidettä
vuoden vanha, kun hollantilaiset, väsyneinä tasavaltaan sellaisena,
jommoiseksi sen käsitti Jan de Witt, sen johtaja, vaativat jälleen
saada maahan yleismaaherran, minkä toimen Jan de Wittin laatima
»ikuinen edikti» oli ainaiseksi poistanut Hollannista.

Oikkujensa ohjaama kapinallismielinen kansa asettaa tavallisesti
periaatteen tilalle henkilön, ja niinpä nytkin hollantilaisten mielestä
tasavaltaa edustivat järkkymättömät de Witt veljekset, nuo Hollannin
roomalaiset, jotka yleisestä mielipiteestä piittaamatta uljaasti
puolsivat vapautta ilman vallattomuutta ja ylellisyydestä pidättäytyvää
varallisuutta, samaten kuin maaherrakuntaa edusti synkkäkasvoinen
mietiskelijä Vilhelm Oranialainen, jolle hänen aikalaisensa antoivat
tuon jälkimaailmankin hyväksymän »Vaiteliaan» lisänimen.

De Witt veljekset pyrkivät voittamaan Ludvig XIV:n suosion, huomattuaan
kuinka koko Eurooppa yhä täydellisemmin joutui hänen henkisen
vaikutusvaltansa alaiseksi ja koettuaan Reinin taisteluissa, missä
määrin Hollanti ulkonaisestikin oli hänestä riippuva, — noissa
taisteluissa, jotka Guichen kreivin tarinat ja runoilija Boileaun
ylistyslaulut ovat ikuistaneet, ja jotka kolmessa kuukaudessa olivat
tuhonneet Hollannin vallan.

Ludvig XIV oli jo kauan vihannut hollantilaisia, jotka häntä parjasivat
ja pilkkasivat parhaansa mukaan, joskin tosin enimmäkseen ranskalaisten
maanpakolaisten suun kautta. Hollantilaisten kansallisylpeys oli
hänestä tehnyt tasavaltaa uhkaavan Mitridateen. De Witt veljeksiä
kohtasi nyt kansan viha sekä sentähden että he olivat uskaltaneet
tarmokkaasti vastustaa sen tahtoa, kuin myös siksi, että se nyt
voitettuna, ymmärrettävän väsymyksen vallassa halusi uutta johtajaa,
joka sen pelastaisi häpeästä ja perikadosta.

Tuo uusi johtaja, joka oli valmis esiintymään, valmis ryhtymään
voimainmittelyyn Ludvig XIV:n kanssa, niin suunnattomaksi kuin hänen
valtansa näyttikin kehittyvän, oli Vilhelm, Oranian prinssi, Vilhelm
II:n poika ja Englannin kuninkaan Kaarlo I:n tyttärenpoika, tuo
vaitelias lapsi, josta jo äsken mainitsimme, että kansa hänessä näki
maaherrakunnan edustajan.

Tuo nuorukainen oli vuonna 1672 kahdenkolmatta vuoden vanha. Jan de
Witt oli ollut hänen kasvattajansa, ja hän oli pyrkinyt kehittämään
tästä prinssistä kunnon kansalaisen. Isänmaanrakkaus, joka oli
kasvattajassa voimakkaampi kuin rakkaus kasvattiin, oli saattanut
hänet »ikuisella ediktillä» riistämään tältä toiveet päästä
Hollannin maaherraksi. Mutta Jumala oli tehnyt pilkkaa ihmisten
pyrkimyksestä muutella maan mahdit ja vallat taivaan kuninkaan tahtoa
tiedustelematta, ja käyttäen välikappaleenaan hollantilaisten oikkua ja
Ludvig XIV:n herättämää pelkoa hän teki tyhjäksi hallinnonjohtajan
pyrkimykset ja ikuisen ediktin, asettaen Vilhelm Oranialaisen
maaherraksi, täyttämään hänen aikeitaan, jotka vielä olivat salattuina
tulevaisuuden huomassa.

Jan de Witt tyytyi noudattamaan kansalaistensa tahtoa. Mutta Kornelius
oli itsepintaisempi, ja välittämättä oranialaismielisestä roskaväestä,
joka piiritti hänen talonsa Dordrechtissa, uhaten häntä kuolemalla, hän
kieltäytyi allekirjoittamasta maaherrakunnan uudistamista koskevaa
asiakirjaa.

Lopuksi hänen vaimonsa kyyneleet saattoivat hänet taipumaan, mutta hän
kirjoitti nimensä jälkeen kirjaimet V.C., jotka merkitsivät Vi
Coactus
, s.o. »väkivallan pakottamana».

Oli todellinen ihme, että hän tuona päivänä pelastui vihollistensa
käsistä.

Mitä Jan de Wittiin tulee, ei hänen nopea ja aulis myöntymisensä
häntä liioin hyödyttänyt. Muutamia päiviä myöhemmin hän joutui
salamurhayrityksen uhriksi. Tikariniskujen lävistämänä jäi hän
kumminkin henkiin.

Tämä asiain tila ei tyydyttänyt oranialaismielisiä. Nuo veljekset
olivat esteenä heidän tuumiensa toteuttamiselle. He muuttivat nyt
menettelyään ja koettivat parjauksilla saada aikaan sen, mikä ei ollut
tikarille onnistunut, valmiina kumminkin oikean hetken tultua
turvaamaan alkuperäiseen keinoonsa.

On harvinaista että Jumala, tahtoessaan määrättynä ajanhetkenä saada
jalon teon suoritetuksi, heti löytää ylevän henkilön sitä suorittamaan.
Kun niin todella tapahtuu, niin historia heti merkitsee tuon
valio-olennon nimen muistiin, suositellen häntä jälkimaailmankin
ihailtavaksi.

Mutta kun paholainen sekaantuu ihmisten asioihin, kukistaakseen
yksityisen tai valtion, on harvinaista ettei hän löytäisi jotakin
konnaa, jolle hänen tarvitsee kuiskata sana vain, saadaksensa hänet
heti toimeen.

Tuo konna, jonka paholainen tällä kertaa valitsi kätyrikseen, oli,
kuten jo lienee mainittu, Tyckelaer nimeltään ja kirurgi ammatiltaan.

Hän kertoi että Kornelius de Witt, joka oli epätoivoissaan ikuisen
ediktin tyhjiinraukeamisesta — kuten hänen lisäyksensäkin osotti — ja
raivostunut Vilhelm Oranialaiselle, oli antanut salamurhaajalle
toimeksi vapauttaa tasavallan uudesta maaherrasta, ja tuo salamurhaaja
oli juuri hän, Tyckelaer, joka vaadittua tekoa harkitessaan oli
joutunut omantunnontuskien valtaan ja katsonut paremmaksi antaa
hankkeen ilmi kuin toteuttaa sen.

Voi kuvailla minkä raivon sanoma tuosta salavehkeilystä sai uudelleen
hereille oranialaisten keskuudessa. Virallinen syyttäjä vangitutti
Korneliuksen hänen asunnossaan 16 p. elokuuta 1672, ja ikäänkuin olisi
oltu tekemisissä mitä halpamielisimmän rikollisen kanssa, koetettiin
Puttenin rantavouti, Jan de Wittin ylevä veli, Buitenhofin vankilassa
kiduttamalla pakottaa tunnustamaan salahankkeensa Vilhelmiä vastaan.

Mutta Kornelius ei ollut ainoastaan nerokas mies, vaan hänellä oli
myöskin ylevä mieli. Hän kuului noihin marttyyriluonteisiin, jotka
pysyvät uskollisina valtiolliselle vakaumukselleen, kuten esi-isät
uskontunnustukselleen. Hän hymyili tuskien kesken, ja kidutuksen aikana
hän saneli lujalla äänellä ja runomitan poljentoa merkiten ensi
säkeistön Horatiuksen »Justum et tenacem» runoelmasta, ei
tunnustanut mitään ja sai lopuksi kiduttajansa väsähtämään ja hänen
intonsa vaimenemaan.

Siitä huolimatta tuomarit, vapauttaen Tyckelaerin kaikesta
edesvastuusta, tuomitsivat Korneliuksen menettämään kaikki virkansa ja
arvonsa, suorittamaan oikeudenkäyntikulut ja karkotettavaksi ainaiseksi
tasavallan alueelta.

Jonkun verran tyydytystä tuotti tosin tämä viatonta, ylevää kansalaista
kohdannut tuomio tuolle kansalle, jonka hyväksi Kornelius aina oli
empimättä uhrautunut. Mutta, kuten tulemme näkemään, siinä ei ollut
kylliksi.

Ateenalaiset, jotka sentään ovat jättäneet jälkimaailmalle varsin
kauniin esimerkin kiittämättömyydestä, eivät pystyneet pitämään
puoliaan hollantilaisille. He tyytyivät saatuaan Aristideen
karkotetuksi.

Kuultuaan veljeään kohdanneen syytöksen, Jan de Witt heti
luopui hallinnonjohtajan toimesta. Palkitsematta ei hänenkään
isänmaanrakkautensa ollut jäänyt, — olihan hänellä huolensa ja
haavansa, nuo tavalliset muistot, jotka epäitsekäs työskentely isänmaan
hyväksi tuottaa kunnon kansalaisille.

Sillä välin odotti Vilhelm Oranialainen, käyttäen kaikkia vallassaan
olevia keinoja, että häntä jumaloiva kansa toimittaisi nuo veljekset
hänelle maaherranistuimen astinlaudaksi.

Siis — kuten luvun alussa mainitsimme — 20 p. elokuuta 1672 riensi
koko kaupunki Buitenhofia kohden, katsomaan Kornelius de Wittin lähtöä
maanpakoon ja tarkkaamaan mitä jälkiä kidutus oli jättänyt tuohon
ylvääseen mieheen, joka niin hyvin tunsi Horatiuksen teokset.

Kiiruhtakaamme lisäämään ettei kaikkia tuossa ihmisjoukossa vetänyt
Buitenhofiin vain viaton halu katsella odotettavaa näytelmää, vaan että
moni halusi siinä esittää osaa, joka hänen mielestään tähän saakka oli
esitetty varsin huonosti.

Tarkoitamme teloittajan osaa.

Vielä oli joukossa sellaisiakin, joilla ei ollut aivan niin
vihamieliset aikeet kuin edellämainituilla, vaan jotka vain halusivat
ylpeytensä tyydytykseksi nähdä tomussa henkilön, joka on kauan ollut
ylennettynä.

Eiköhän tuo peloton Kornelius de Witt nyt ollut masentunut,
kidutuksesta heikontunut, mietiskeli moni. Varmaankin saataisiin hänet
nähdä kalpeana, verta vuotavana, mieli

Download This eBook
This book is available for free download!

评论

普人特福的博客cnzz&51la for wordpress,cnzz for wordpress,51la for wordpress
Musta tulpaani: Romaani
Free Download
Free Book