Kertomuksia

Kertomuksia

Author:
Gustaf Adolf Heman
Author:
Gustaf Adolf Heman
Format:
epub
language:
Finnish

%title插图%num
Author: Heman, Gustaf Adolf
Fiction
Kertomuksia

KERTOMUKSIA

Mitäs teet, niin eestäs löydät
Kirj.
“Kah” [Kustaa Adolf Henan]
Adolf Allardt, Pori
1888.
SISÄLLYS:
I.
II.
III.
IV.
V.
VI. Kuuden vuoden perästä.
Kymmenen vuoden perästä.


I.

Laurilassa oli joulu niinkuin muuallakin. Tuore pärekerros oli orsilla ja valkasi somasti avaran pirtin laen, pahnat kahisivat lattiassa; pitkä honkapöytä oli peitetty lumivalkealla pöytäliinalla, röykkiö leipiä ja kaakkuja oli pöydän yläpäässä, ja keskellä oli kolmihaarainen kynttilä, joka tukevasti seisoi raskaassa tinajalassaan ja katseli korkealta asemaltaan uhkarohkeasti katajaista, suurta ja monivanteista oluthaarikkaa. Kynttilä ei enää palanut, sillä nyt oli jo päivä, joulupäivä. Kirkossa oli oltu, paleltu ja yskitty. Kirkon kuulumisina oli kerrottu muun muassa, että nyt jo se Aijälän maisterikin ensikerran puusäkissä paukutteli. Aamiainen oli syöty, ruo’at korjattu, paitsi leivät ja kaakut, sillä viimemainituista oli alimmainen syötävä vasta suvella ruistoukoa tehtäissä.
Siinä talon renkipari venyi pahnoilla ja imeskeli piippujansa. Naispalvelijat, Maiju ja Kaisu, istuivat ovisängyn laidalla ja supisivat hiljaa keskenänsä. Mutta siellä heidän takanaan oli pitkällään talontytär, ja vaikka näyttikin kauemma pirtissä olijoista kuin olisi lapsi nukkunut, niin eipä nukkunutkaan, vaan kuunteli tarkoin, mitä Maiju ja Kaisu puhuivat, kuunteli tarkkaan, nykäsi väliin heitä hameen selkämyksestä ja naurahti hiljaa, saipa silloin tällöin sanan parikin kuiskatuksi.
Kävihän se nuhina laatuun niin kauan kuin isäntä pöydän päässä jouluvirsiä veisasi, mutta sen tuiki tau’ota täytyi kun Laurila otti postillan ja rupesi siitä joulusaarnaa lukemaan.
Mutta loppui jo saarna pitkäkin, ja väljemmin hengitti naisväki pirtissä; vieläkin tuntui väljemmältä kun isäntä, tallissa miesten kanssa käytyään, pujahti vaarin kamariin toiselle puolen pihaa ja laski sinne rauhassa vaarin sänkyyn nukkumaan. Ja rengitkin ne lähtivät toiseen taloon, tuonne vaan toiselle puolen tanhuaa.
Pian se pikku nukkuja, talon pikku Sanna, kepsahti vuoteeltaan ylös, kun se olo tuvassa, isän mentyä, väljemmältä rupesi tuntumaan. Eikä tuossa äidin läsnä-olo ollenkaan tukalalta tuntunut; vapaasti sai Sanna hilpeän luontonsa irralle laskea. Äiti siinä peräsängyssä oli vähän aikaa lonkallaan ja katseli virsikirjaa, mutta kirjaimet rupesivat niin hullunkurisesti silmissä tanssimaan ja peittyivät vihdoin ihan harmaasen hämärään. Kas kun raukaisee, tulleeko vaan pyry kun niin ramasee, tuumii emäntä ja katoo porstuanperä-kamariin. Meni kai huokuulle, sillä oli jo kolmesta ollut ylhäällä, keittänyt väelle joulukahvit, ollut kirkossa ja taas aamiaisen laittanut.
Ja nyt oli tuvassa niin väljä olla. Maiju ja Kaisu rupesivat laulamaan; reistasivat ensin “Koko maailmaa”, sitten “Kuin kirkkaast’ kointähti koittaa.” Mutta laulu meni vaan semmoisella akkain nuotilla, ivaili Sanna ja lauloi ne niin kuin niitä hänelle kansakoulussa oli opetettu.
Siinä sitä laulu antoi aihetta toiseen. Jo Maiju lauloi helevällä äänellään: “Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu.” Eikä se Kaisukaan ollut huonompia, hän se veti niinkuin pelillä vaan: “Tuoll’ on mun kultani ain’ yhä tuolla.”
Heitä Sanna kuunteli, hyräili vaan hiljaa joukkoon. Mutta kun laulu oli loppunut, niin alkoi Sanna. Siinä hän ensin oikein nuottiniekan tavalla puhui aivan kuin itsekseen, mutta niin että toisetkin kuulivat: mistä se alkaneekaaan se: “Suomi armas synnyinmaamme”, kun ei vaan alkaisi Aasta.
S:llä se alkaa, tokasi Maiju. Olipa se aika hömppö, aatteli Sanna; mutta eihän se vaivainen ollut nähnytkään, kuinka alkuääntä annetaan. Opettaja siellä koulussa painoi harmoonion näppäintä, sitte kuului semmoinen kimakka ääni, opettaja vilkasi luokkaan, lauloi äänen mukaan “aaaa”, ja koko oppilasjoukko yhtyi viidelläkymmenellä suullaan laulamaan “aaaa.” Ja sitte vasta se laulu aljettiin. Ja nyt se Sanna lauloi, lauloi monta isänmaallista, niin hirmuisen koreata laulua, kuten Maiju ja Kaisu arvostelivat. Mutta osasi se toisiakin. “En voi sua unhottaa poijes, vaikk’en ikänään sua saa; sinä sydämessäni olet ikuisessa muistossa.” Se oli Sannan kuulijain mielestä kovasti koree; Kaisu melkein itki.
Olipa sekin vallan tavattoman kaunista, se semmoinen laulu: “Sydämestäni rakastan sua elinaikani.” — “Se laulu sopii just minulle”, sanoi Maiju.
Ja sopiihan se, sen myönsivät toisetkin. Äyräsjoen Martti oli häntä niihin asti priiaillut, mutta nykyään käynyt kylmäksi ja ruvennut katselemaan Inkilän Miinaa, tuota samaa Miinaa, joka rippikoulussa ei ollut osannut vastata sanaakaan, vaan jonka vanhemmat olivat metsäkulman rikkaampia — ne samat, joiden sanottiin puukattuisella viinapannulla korvessa kuusen juurella viinaa polttavan. Ja sen tupsakan takia oli Martti Maijulle kylmäksi käynyt, tuo helasilmäinen kiharatukka Martti — toivoi kai kotivävyksi Inkilään.
No siinä nyt tytöt hiljaa rupesivat pakinoimaan sydämen asioita. Ja millä sydämellä ei olisi omia asioitansa! Sannakin, vaikka vasta 13:n vuotias, oli varsin taitava puhumaan sydämen asioista. Hän ei ikinä tee naimiskauppaa, sanoi hän, niinkuin hevoskauppaa, ei, hän ottaa sen, jota hän lempii. “Lempii, mitä se on”, kysyivät toiset. “Onko se sitä kun tekee mieli jotakuta?”
“Hyi, hyi, ei se niin jolsaa ole”, tuumi Sanna, “lempiminen on sitä kun asuu lempi sydämessä.” Ja vielä monilla muilla sanoilla yritti Sanna naistuttavilleen selittää, mitä se lempi on, mutta eihän se noiden punaposkisten hartevain hämäläistyttöjen tyhmiin päihin tahtonut mahtua. Ylevämielisesti ne vain Sannan selityksille nauroivat, jotta valkeat hampaat näkyivät ja posket kuopalle kävivät. Ja voiko tuollainen tönsikkä lempeä tuntea, tuollainen, jonka kourat lehmänhauteissa ovat noin pöhistyneet ja punottuneet, joka ei osaa kuin kaksi rakkauden laulua: “Kukkuu, kukkuu” ja “Tuoll’ on mun kultani.” —
Mutta kuinka olikaan, sydämet, kolmen tytön sydämet, sulivat yhteen, vaikka olikin erilainen käsitys heillä, sulivat yhteen ja avautuivat toisillensa. Sannallakin oli sydämen asia; ja sen kertoi hän, kun toiset lupasivat, ett’eivät sitä puhu yhdellekään ihmiselle ikinä; vieläpä siinä Sanna luki toisten kuullen koko kirjevaihtonsa entisiltä koulun ajoilta. Oli niitä kirjeitä jo ainakin tusina ja kaikki ne alkoivat sanoilla: “ikuisesti lempi Sanna.” Ei niissä sitten juuri muuta ollut kuin tuhansia sydämellisiä terveisiä ja lauseita jostakin kansanlaulusta. Arvi niiden alla oli, ja hän se vakuutti lempivänsä Sannaa vielä sittenkin kun ijäisyys on virrannut ajan mereen ja hän itse lasketaan läpikäytävän edessä paarille.
“Semmoista se lempi on”, sanoi Saima voitonriemulla, “ymmärrättekö nyt likat?”
“Kyllä, se on semmoista, että kun jostakin tykkää.”
“Semmoista, että niinkuin meinaa jotakuta ketä vaan omaksensa.”
“On se nyt niinkin”, myönsi Sanna, “mutta lempi on taivaasta, se tekee onnelliseksi, se on semmoista, että — — — lempi on sitä, kun toinen lempii toista. Lukekaa esimerkiksi kirja: ‘Rikas tyttö ruusulaaksossa’ taikka edes Akselin ja Hildan laulu, niin ymmärrätte, että lempi on enempi ja kalliimpi kuin mikään muu mailmassa.”
“Kyllähän sen ilmankin ymmärtää”, vakuutti Maiju.
“Mutta oikeenko se Arvi sinun, Sanna, aikoo naida”, kysäsi Kaisu.
“Tietysti kai hän sen aikoo tehdä, mutta eihän se lempi oikeastaan naimiseen kuulu eikä naiminen lempeen.”
Ajattelemaan se kysymys Sannan sentään pani. “Niin, aikooko se Arvi sen tehdä. Ja mitähän se lempi oikeastaan onkaan? Kuka sen tietää?”
Kun siitä sitten hämärsi joulupäivän ilta, niin jopa taas Laurila luki pitkän saarnan kirkkopostillasta, veisasi neljä viis jouluvirttä ja luki sitte taas virsikirjasta; väki istui totisena ja kuunteli, mutta mitä kukin ajatteli, sitä ei päältä näkynyt. Arvaamme kuitenkin, että Sannan ajatukset saarnasta lentelivät entisten koulumuistojen valoisaan maahan. Kun hän siinä nyt istui jakkaralla peräsängyn pään kohdalla, kuuli “Könniläisen” seinällä tasaisessa tahdissa naksahuttelevan, näki läsnäolevain vakavat kasvot, kuuli isän vahvan äänen aaltoilevan, säännöllisesti nousevan ja laskevan, laskevan ja nousevan, niin kummallisen suloinen tunne valtasi koko olennon, silmä-laudat olivat niin raskaat —- — ja vihdoin jo luki isä viimeisen sanan, sanoi amenen; mutta Sannan mielessä oli kysymys: mitähän se lempi oikein on, ja niinköhän se Arvi sittekin aikoi naida minun?


II.

Joulu oli mennyt, Tapanikin oli jo takana ja keskispyhäkin oli käsissä. Nyt oli joulun vakava puoli jo mennyt menojansa, ja nyt se nuoren kansan joulu oikeastaan alkoikin. Ei sitä enää tarvinnut niin totisena istua, vaan sopi jo leikkiäkin laskea ja iloa pitää. Somia päiviä todellakin ne pikku eli puoli pyhät; eiväthän ne olleet oikeita pyhiä, joina kirkkoon olisi ollut mentävä, eivätkä myös oikeita arkioin päiviä, joina työtä olisi tarvinnut tehdä — Laurilan Jokkumi renki olisi suonut, sanoi hän, semmoisia päiviä olevan vuoteensa seitsemän, kahdeksan joka viikko.
Ei ollut Laurilankaan miehillä muuta työtä kuin että hevoset ruokkivat. Jokkumi tosin aamupäivällä isäntänsä käskystä vei sepälle talkoohirren ja tuli sieltä joksikin “saaneena” kotia. Juonas oli samalla seurauksella vienyt “raatarille” puukuorman, isäntä itse oli Kuppari-Maijalle “siirtänyt halkosylyksen.” Tuommoisia pikkutöitä pikkupyhinä tavallisesti tehtiin.
Mutta iltapuoleksi oli Laurilan haltiaväki ja tytär kutsuttu sepälle talkoosen — kestiin, näet sen, sillä Laurilasta oli viety paras hirsi, ja muutenkin oli seppä usein sieltä “asiaa saanut”, sillä Laurila oli hyvin “ihmiskerno ja halkinainen mies.”
“Pitäisiköhän taas sinnekin mennä”, tuumaili emäntä, katsoen miestänsä kysyvästi silmiin.
“Hm”, oli lyhyt vastaus.
“Taitaisivat ottaa mielensä pahaksi, jos ei kukaan mene, kun kerran ovat kutsuneet, pane nyt likka yllesi, jos häneen menisimme pikipäinsä.”
“Menishän sinne tuokioksi”, puhui isäntä, piippuansa sytyttäen, “jos ei siellä taas olisi se Mesopotamian survinriihi.”
“Hm”, vastasi vuorostaan emäntä; hän kyllä tiesi, että hänen rakas miehensä Aatami Laurila käytti kuvakieltä, ja että hän tuolla muinoisnimityksellä tarkoitti tanssia.
Sepällä tanssattiin tänä ehtoona; talkooväki sai päälle päätteeksi “iloo pitkin ihoo.”
“Jos ma vien tuon likan kanssani”, sanoi uudestaan emäntä kysyväisesti.
“Hm, mitäs teet, niin edestäs löydät”, vastasi Aatami ja heitti sänkyyn pitkäkseen. Sitten löyhäytti vielä puolen tusinaa sakeita savuja, nukkui ja rupesi kuorsaamaan.
Mutta ilosta loisti Sannan silmät. Nyt pääsi hän kerrankin ihmisten seuraan niinkuin naapureinkin tytöt. Kun joskus ennen salaa sattumoilta oli ollut Tuomaalassa tahi Marttilassa tanssissa, niin hauskaa se oli ollut. Ei häntä juuri kylän pojat tanssiin vieneet, sillä hän oli vielä pikku likka, eikä hän tanssata juuri osannutkaan muuta kuin vähän polkkaa. Mutta nyt, nyt oli hän jo valssinkin oppinut Maijulta, eikä enää seonnut purpurissakaan, kun vaan oli tarkkaavainen ja silmänsä auki piti.
“Onpa se Sanna oikein korea, on kuin herras mamselli”, lausui kateettomasti Kaisu, kun Sanna oli pukenut uuden sinipunervan hameen yllensä, pannut “raakun” kaulaansa ja “mansetit” käteensä sekä sitonut tuuhean keltatukkaisen palmikkonsa päähän taivaansinisen, leveän ja pitkän nauhan. Hameen kauluria piti suuri messinkinen rintaneula, ja edessä oli hänellä lumivalkealta hohtava pitsillä reunustettu esiliina. Onneksi ei Laurilassa ollut seinäpeiliä; pienessä ympyriäisessä “plakkaripeilissä” Sanna vaan kurkisteli, oliko jakaus suora ja “istuiko rossi oikoisessa.”
Soma se tyttö kyllä olikin; posket punottivat, silmä katseli syvänä, hiukan miettivänä — — taisi aatella: mitähän se lempi oikeastaan on.
Mutta nuo koristeet ja muut prameudet — ne oli Sanna koulunaikaiselta tuttavaltansa Neuloja-Emmalta saanut. Ei niiden tekopalkka suuriin ollut noussut, noin vaivihkaa oli äiti kirkkomatkalla joskus vain vienyt hänelle milloin villakouran, millon pellavasykyrän, milloin pari kynttiläsoiroa, voinaulan tahi maitotipan. Ei se Laurilan Eeva emäntä mieheltään mitään salaa tahtonut tehdä eikä hänen sitä tarvinnutkaan, hyi semmoista; mutta mitä niille miehille kaikkia puhua tarvitsee, tuumaili hän, eivät ne kumminkaan vaimoväen tarpeita ymmärrä. Ja tarvitsihan lapsi parka vähän koreutta, kun oli siellä koulussakin tottunut, ja kun on nuori ja muutenkin ymmärtäväinen eikä muotoa vailla. Eihän se isä mitään sallisi, puhuu vaan “salatun sydämenihmisen” kauneudesta, lakeamielisyydestä ja nöyryydestä; mutta — — niinhän se isä ennen itsekin oli näpsää poikaa, oli reima ja teiski poika, simisätissä ja sukarohvisaappaissa silloin kun — — — enkä minäkään — — — Omatunto parka, vaikene! Sinulla on puhelias vastustaja!
Nyt lähdettiin sepälle. Ei sille semmoiselle matkalle hevosta tarvittu, pian sen kävelikin. Lumi nirskui kävelijäin jalkain alla, pohjoinen puhalsi kylmää viimaansa, kiinteämmin kietoi äiti huivin päähänsä. — Tähti tuikki kirkkaasti etelän taivaalta, tuo kaunis sinertävä; katsoipa Sannaa aivan silmästä silmään, ehkä koetteli kestikö impi hänen silmäystään. Kaiketi kesti, koska yhä katseli sinne ylöspäin ja sanoi:

Sä tähtönen kirkas
Oi sano mi voi,
Tuoll’ olla sun virkas,
Miks’ Luoja sun loi?

Niin se Sanna sanoi, mutta sanat vaan peittivät ajatuksia. Ajatus oli tämä: mitähän se lempi onkaan?
Mutta jo haihtui ajatus. Tuolla jo vilkkui tuli sepän akkunasta ja viulun vinkeä ääni kuului tulijain korviin. Se oli purpurin härsyä:

Kinnari-Kalle se piukia poika,
Halituli tittun taalaa.

Ei äiti siitä millänsäkään ollut, sitä nuottia hän oli ennen muinoin kyllältä kuullut. Kellä on lehmät ruokittavina, vasikat juotettavina, porsaat lihotettavina, kanat munitettavina ja suuri perhe hoidettavana, neljä lasta vaalittavina, äijä passattavana, ei se enää ole kolmenaan, vaikka purpurin härsyäkin kuulee; — mutta ennen! Armas, kun silloin kommo soi, niin joka jäsen värähti, jalat nousivat maasta aivan itsestään, ja lentämällä silloin tyttö vilisti tanssipaikkaan; nyt se on yhtä kuin kuulisi kukon laulavan — — —
Mutta omituisia väreitä tunsi Sanna koko ruumiissansa. Ne alkoivat seljästä, kulkivat käsivarsia myöten aina sormenpäihin asti, aaltoilivat pitkin jalkoja hamaan varpaiden neniin — —
Jo polki pieni jalka tahdissa maata, varpaatkin aivan kuin alkoivat vikureerata toistensa kanssa; Sannan sisäpuolinen olento tanssi, tanssi purpuria, ja viulu puhui hänelle niin kummallisia asioita — kas nyt se niin kevyesti kuvasi hetken huoletonta elämää, mi hyppelee kuin kevätpuro iloisesti nurmien ja niittujen kukkia suudellen, — nyt se valittaa, mutta sen valitus on niin autuaan suloista; kas taas: pelmanni-Kusti römpähyttää paasia — ja nyt kuuluu aivan kuin huolettomin iva, joka sanoo “soranoo” koko tiiman elämän iloille ja suruille — — taas se kuuluu niin vienolta, niin houkuttelevalta, kuin tahtoisi se viedä ihmisen kauas, kovin kauas tuonne Saimaan rannalle, tahi Vienan rannall’ koivun alle — — —
Mutta jo päästiin sepän pihaan. Siinä kävelee miehiä, mikä heittää heiniä hevoselleen, mikä lointa korjaa, mikä muuten seisoskelee. —
Pirtistä kuuluu jalkain poljenta, ja purpurin töminä saa permantopalkit notkumaan — —
Porstuaan tulvaa avatusta pirtinovesta lämmin löyhkä Laurilan vaimoväen päiden kohdalta, kynnyksen tienoitse tunkee ulkoa heidän kanssaan pakkanen harmaana höyrypatsaana.
Mutta ei anna sepän Anni heidän vielä pirttiin mennä; ensin vie hän Laurilan emännän tyttärinensä porstuanperä-kamariin kahveeta ja viiniä saamaan; “vasta sitten saavat he pirttiin mennä katsomaan nuorten iloa. Ne niin kiusasivat jo pyhäin päivästä asti seppää, että vaan piti keskispyhänä huone heille annettaman; sanoivat, että kyllä he itse pelmannin kustantavat. Seppä oli aatellut, että miksikäs se huone siitä tulee, ja sopihan vähän iloksi panna, kun hänkin on Juhannes, ja keskispyhänä on Juhanneksen päivä.” —
Saali hartioilla astui Laurilan emäntä tyttärensä kanssa pirttiin; siellä juuri oli lopetettu purpuri, pelimanni huokasi ja tanssiväki huokasi pyhkiellen hikeä otsistansa, sillä “hiki siinä tuli kuin hyvässäkin työssä.” Naisia istui peräpenkillä, miehiä pitkällä penkillä sivuseinällä; varakas seppä oli pannut oluthaarikan kulkemaan miehestä mieheen, toisen naisten riviä kiertämään. Päreistä oli tehty muutamia kynttiläpihtiä, jotka olivat ylhäälle seiniin kiinnitetyt; kaksi kynttilää oli pöydällä, kolmas muurin päällä; ja tavan takaa niisteli kynttilöitään seppä, kävellen pitkin seinuksia.
Mutta tuolla pöydän päässä pelmannin vieressä istuu — — — kuka? Sanna katsoo, katsoo, kun hän siinä äitinsä kanssa istuu peräpenkillä ja koettelee “istuuko rossi oikoisessa” — — katsoo vieläkin, ken on se mies sotilaan puvussa, haivenia ylihuulessa, se, joka puhuu pelmannin kanssa niin tuttavasti — — — nyökkää sille, ja se hänelle.
Samassa vetää pelmanni pari kertaa karheesti jousellansa, sitte kimeämmin, ja sitte alkaa tulla sävel säveleen kintuilla — — vilkas valssi — — —
Sotilaspukuinen nousee istuimeltansa, astuu sorjana ja suorana ihan peräpenkkiä kohden sanaa sanomatta, astuu ihan Sannan eteen, nostaa kätensä ohaukselle ja kumartaa Sannalle, kumartaa niin sievästi kantapäät yhdessä ja karvalakki kallellansa. Olis toisille tytöille sellaisen tempun tehnyt, taikka vaikkapa itse Laurilan emännällekin, niin eivätpä totta vieköön olisi tienneet, mitä se merkitsi. Mutta kyllä Sanna sen tiesi. Kirkonkylässä oli hän nähnyt herrain tekevän juuri samalla tavoin, kun siellä oli “paalit”, joissa koottiin rahaa urpukassaan; se semmoinen kumarrus oli niin paljo kuin: “tules tanssaan kanssani!” Mutta eivät ne sepän talkoomiehet semmoisista tempuista mitään tienneet, ne vaan sylkäsivät kouriinsa niinkuin muuhunkin työhön ruvetessa, laskivat kätensä tytön vyötäisille ja sanoivat pää kenossa: “tus tanssaan!”
Kevyesti nousi nyt Sanna penkiltä istumasta, hymähti, laski kätensä toisen olkapäälle ja sanoi alkuaskeleita ottaissansa: “kas, Arvi; enpä luullut sinua täällä näkeväni.”
Ja sitte sitä mentiin ympäri. Hyvän aikaa tarkasteli koko väki tuota somaa paria; poika oli niin sorja, hän kun siinä päätänsä hiukan taaksepäin kallistaen, piti oikeata kättänsä Sannan vyötäisillä, vasemmalla taas hänen kädestänsä piti kiinni. Sanna siinä nojasi hiukan päätänsä pojan rintaa vasten, vasemman kätensä antoi hänen käsivarrellaan levätä. Olipa se huimaa menoa. Vähitellen lähti liikkeelle useampia paria; toisia jo lakkasikin, mutta Sanna vaan kumppaninsa kanssa yhä pyöri, hyppi keveästi kuin lintu oksallaan; tuskin jalat näyttivät maahan sattuvan. Ensin ajatteli Sanna, että oli iloista, kun nyt tapasi vanhan koulutoverin, tapasi Arvin, jolta niin monta kirjettä oli saanut, mutta sitten ei enää aatellut mitään, tuntui vaan siltä kuin olisi ollut sisällinen pakko; viulun ääni tunki korvaan, sieluun, sydämeen, se vaati ja pakotti. Rinta huokui, silmä säihkyi, poskea poltti, mutta yhä nopeammin pyörähteli pari lakealla lattialla, kunnes yht’äkkiä kuului Kustaan viulusta karhea, järeä ääni ja soitto taukosi. Silloin jäi Sanna kumppaninensa keskelle lattiaa seisomaan. Sanna hiivi ujona äitinsä viereen, ja Arvi meni taaskin pelmannin viereen istumaan. “Hassu tyttö”, torui äiti, “olisit itsesi kuoliaaksi tanssannut, ellen olisi soittoa lakkauttanut.”
Ja sitte alkoi uusi purpuri. Se on yhteisen kansan keskustelutanssi, vaikk’ei siinä yleensä paljoa keskustella, mutta saa siinä ainakin keskustella, jos tahtoo.
Ja mitä siinä purpurissa Arvi ja Sanna keskustelivat? Kysytkös sitä? Kaiken iltaa oli Arvi niin paljon kuin suinkin Sannan parissa, seurasi silmillänsä häntä silloinkin, kun ei hänen likellään ollut.
“He ovat samaan aikaan käyneet kansakoulua”, nuhahti Laurilan emäntä sepän Annille.
“Niin kyllä tiedän, hän on orpanani poika”, vastasi Anni.
“Kuinkas se nyt sotamiehen muntieringissä on, ja onko se jo korkeakin herra?”
“Aliupsieri, kaks-nauhainen, nähkääs emäntä, se meni vapaaehtoisena sotaväkeen, ja taitaa pian taas yletä vielä ylemmäksi, sillä pojalla on pää kuin partaveitsi; — mutta mitääs vasten se tuota lasta niin kovasti on tanssittanut?”
“Lapsi kyllä Sanna on, käy se sentään Mikonpäivästä jo neljättätoista — Huh, täällä on lämmin — tuota, tietääkö Anni, joko tuo Arvi vanhakin lienee?”
“Se täytti kai jouluaattona kaksikolmatta.”
Taas soi. Se on polkkaa. Arvi ja Sanna menevät ta

Download This eBook
This book is available for free download!

评论

普人特福的博客cnzz&51la for wordpress,cnzz for wordpress,51la for wordpress
Kertomuksia
Free Download
Free Book