Juho Vesainen: Historiallinen romaani

Juho Vesainen: Historiallinen romaani

Author:
Santeri Ivalo
Author:
Santeri Ivalo
Format:
epub
language:
Finnish

%title插图%num
Author: Ivalo, Santeri, 1866-1937
Historical fiction
Finnish fiction
Juho Vesainen: Historiallinen romaani

JUHO VESAINEN

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI IVALO

Ensimmäisen kerran ilmestynyt

WSOY:n kustantamana v. 1894.

I

    Mikä on ume umakka

    Mikä on savu sakea?

    Oisiko soan savuja,

    Noita vainovalkeita?

Ketterästi juoksi hepo pitkin ulapan selkää, kavio naksahteli tiheästi
iljanteeseen, ja tuon tuostakin vongahti jää jalaksen alla. Sinne tänne
oli tuuli kinostanut ohkaisiksi vyöhykkeiksi talven ensimmäistä lunta,
ja siinä lipui reki äänetönnä edelleen kuin vene tyynessä vedessä,
mutta kun taas rosopaikalle tultiin, piirrähti reen rautapohja
terävämmin jäätikköön, joka kirmaisten kajahti vastaan.

Kylmästi puhalsi viima aukealta Pohjanlahdelta. Se oli peittänyt
raudikon paksuun kuuraan, harja ja häntä liehuivat valkoisessa
huurteessa, ja kuuma henki, joka sieraimista virtasi, jäi yhtenä
höyrynä jäljelle. Mies, joka reen perässä ohjaksia piteli, oli
pukeutunut tuuheakauluksiseen revonnahkaturkkiin, ja naisesta, joka
hänen rinnallaan istui, ei näkynyt taljojen ja villahuivien välistä
muuta kuin pari lempeätä, sinistä silmää, pieni nykerönenä ja kipene
punertavia poskia. Ajaja piteli suitsia huolettomasti oikeassa
kädessään — hevosta ei tarvinnut kiirehtiä —, vasemman hän oli
kiertänyt vierustoverinsa vyötäreille ja istui hiukan nojautuneena
hänen puoleensa. Hänellä oli rohkea, avonainen katse, tuolla nuorella
miehellä, ja hänen nuorekkaista, joskin hiukan ankarapiirteisistä
kasvoistaan kuvastui pelkkää iloa ja onnea, kun hän siinä matkan
kuluksi rupatteli kaikenlaista leikkiä ja totta hiljaisemman
rekikumppalinsa kanssa.

— Olethan sinä kumma, kun et enemmän hätäile, vaikk’et tiedä,
minkälaiseen hökkeliin sinua nyt viedään, puhui nuori mies ja katseli
toveriaan veitikkamaisesti, mutta samalla hellästi.

— Aikapa nyt enää hätäillä. Ja tiedänhän minä, että Vesalassa on
uudet, komeat pirtit ja itse isäntä on rinnallani.

— Vaan entäpä, jos ovat valehdelleet sinulle niistä pirteistä. Ei
olekaan kuin vanha saunanroju, mitenkä siellä suuren Torvisen tyttö
tulee toimeen?

Nainen kohotti päätään hiukkasen vällyjen välistä, katsoi melkein
ihmeissään tuota leikinpuhujaa ja naurahti sitten.

— Kohtapa se nähdään.

— Nähdään. Vaan mihin ne toiset jäivät; kas, kun heitä enää tuskin
näkyy. Soo, raudikko, astelepa, niin odotellaan.

Se oli Juho Vesainen, joka siinä vei kotiinsa Iin Kiimingin kylään
nuorikkoansa, jonka hän oli käynyt naimassa Kemistä, Torvisen vanhasta,
vauraasta suvusta. Muhkeita häitä oli pari päivää vietetty Torvisessa,
jonka iäkäs isäntä vielä edusti pirkkalaisaikojen vauraita
talonpoikaisruhtinaita ja piti kunnianaan esiintyä entisaikaisen
arvokkaasti. Edellisenä päivänä olivat jo Juhon isä, hänen sisarensa
Helinä ja veli Tapani — äiti oli heiltä jo kuollut — palanneet
kotiinsa Iihin valmistamaan tupaantuliaisia nuorelle pariskunnalle ja
uudelle emännälle, ja näihin kekkereihin oli nyt suurin osa
häärahvaasta matkalla. Kemijoen suusta oli lähdetty hyvin aikaisin
itsenään loppiaisaamuna, eikä vielä ollut päivä ehtinyt selvetä
talviyön pitkästä pimeästä, ennenkuin jo liukasta jääkeliä myöten oli
kuljettu paras puoli taivalta.

Juho ajeli edellä nuorikkonsa Annin kanssa, eivätkä he aina muistaneet
pitää silmällä, kuinka muu häärahvas jaksoi pysyä perässä. Odottivat
toisinaan, mutta eivät malttaneet kauan odottaa, ajoivat taas.
Vähitellen sarasti talvinen päivä, vihdoin jo pilkisteli valonsäteitä
arkoina ja ujoina matalalta taivaanrannalta; ne kimmeltelivät kylminä
ja kaukaisina, ikäänkuin harson läpi valaisten tuon äärettömän
lakeuden, jonka ohkainen lumivaippa läikkyili kimaltelevina kiteinä.
Hämäränä juovana häämötti jo etäältä Iin alava, tasainen rannikko,
vakavana ja rauhallisena. Nousevan päivän arat säteet eivät tosin
pystyneet lämmittämään jäistä, kankeata luontoa, mutta tuntui sentään
siltä, kuin olisi sen valo hiukan loihtinut ystävällisemmän näköisiksi
noita huurteisia saaria, joiden ohi jo ajettiin, jopa hiukan
lauhduttanut merituulen jäistä viimaakin.

— Näetkö, puhui Anni hetken äänettömyyden jälkeen, minusta näyttää
aivan kuin savu nousisi tuolta edestäpäin rannan takaa.

— Savuko, eikö mitä… Mutta todellakin, siltä se näyttää, mutta
auerta tuo lie, mitä lie päivän sumua.

— Vaikka lienevät vainolaiset kyliä polttamassa, ne vainolaiset,
joiden käynneistä tässä takavuosina juuri tuonaan kerrottiin.

— Ole huoletta, eivät ne rannikolle asti uskalla tulla. Eivätkä ne nyt
sieltä liikukaan taas pitkiin aikoihin, sitten kun toissa talvena
saivat Oulujärvellä niin komeasti selkäänsä.

Näin lohdutteli Juho toveriaan ja koetti lopputaipaleellakin rupatella
iloisesti ja huolettomasti matkan kuluksi. Mutta ei hän saanut enää
silmiään revityksi irti siitä savupatsaasta, joka usvoitti kaakkoisen
taivaanrannan lumisen metsän takana. Mikä ihme on tuo savu — sillä
eihän se ole muuta kuin savua? Vaan miksi huuruaa metsä noin laajalta
alalta? Se nousee aivan Kiimingin kylän kohdalta. Onko nyt todellakin
lemmon leikki valloillaan, onko Karjala hiihtämässä? Mutta eihän siitä
ole kuulunut mitään tänä talvena. Uskaltaisiko heittiö todellakin
rynnätä ryöstämään rannikolle asti?

Moneen vuosikymmeneen se ei ollut uskaltanut näyttäytyä sydänmaan kyliä
edempänä. Oulujärven tienoilla oli kyllä viime vuosikymmeninä ja pitkin
1580-lukuakin tapeltu melkein vuosittain, olipa edellisenä kevännäkin
(1588) koko joukko Oulunsuun talonpoikia hauenpyyntiretkellä
Oulujärvellä joutunut kavalasti vaanivan vihollisen uhriksi. Vesainen
oli tosin kuullut, että Vienan puolella oli pitkin kesää ja syksyä oltu
kovassa hommassa, rakennettu muureja Solovetin monasteriin ja muutakin
puuhailtu. Mutta nehän olivat olleet vain varustuksia. Olisiko sieltä
nyt lähdetty talvihiihdolle?

Sitä hän mietti ajellessaan jäätä pitkin ja kävi yhä vakavammaksi ja
harvapuheisemmaksi, kuta lähemmäs tultiin Kiiminginjoen suuta. Oikeata
savua ei se ollut enää tuo, sen hän jo tiesi ja koetti turhaan
arvailla, mitä se olisi. Kiimingin suussa hän vihdoin pysäytti
huuruavan juoksijansa ja nousi vähän rauhatonna reestä.

— Odotellaan tässä toisia, virkkoi hän nuorikolleen, ja ajetaan sitten
yhtä matkaa Kiiminkiin.

Pian siihen joutuikin jäljessä ajava häärahvas; oli ajettu kiireemmin
lopputaipaleella. Kymmenkunta hevosta pysähtyi yksi toisensa perästä
huokaisemaan kiireisestä ajosta, ja mies sieltä, toinen täältä nousi
reestä, johon nainen jäi istumaan taljoihinsa kääriytyneenä. Siinä
tepasteli komeiksi kirjailluissa kallokkaissa ja neliskulmaisessa,
punaisessa lappalaislakissa tuuheapartainen Torvinen, jonka kookasta
vartta eletyt kuusikymmentä ikävuotta eivät vielä olleet hiventäkään
koukistaneet. Hänen poikansa Lauri, lyhyempi varreltaan, mutta vanttera
mies, heitti suitset äidilleen, jota hän kyyditsi, ja ehätti
kokoontuvain miesten joukkoon. Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen mies,
yllään hieno supinnahkaturkki ja Saksan silkillä kirjailtu vyö, asteli
hänen edellään. Se oli nuori Krankan Hannu Limingasta, Peräpohjan
vaurainta sukua. Hän olisi jo sillä perusteella ollut äitinsä ja
sisarensa kera läsnä näissä komeissa häissä, ellei olisi ollutkaan
Juhon paras asetoveri. Reessä, jonka ympärille nämä sekä vielä useita
muita ii- ja kemiläisiä keräytyi, istui Kemin vanha kirkkoherra
Henrikki ja Iin kappalainen Pietari.

Kaikkein silmissä oli sama levottomuus, kaikkein huulilla sama kysymys:

— Mikä on savu, joka kylästä nousee?

Useimmat olivat sitä mieltä, että se ei voinut olla muuta kuin
vihollisten sytyttämää tulta ja neuvoteltava oli vain siitä, mitä olisi
tehtävä. Huolta ja levottomuutta näkyi jokaisen katseessa; seisottiin
äänettöminä eikä tahdottu tulla mihinkään päätökseen. Vanha Torvinen ja
Vesainen yksin eivät kadottaneet mieltään, he vaativat, että piti heti
kiireimmän kautta rientää kylään pelastamaan mitä pelastaa voi — olipa
vaara sitten mikä tahansa.

Kolmella hevosella lähtikin heti kymmenkunta miestä edeltä ajamaan
jokea ylöspäin; naiset pysähtyivät Haukiputaan taloihin, joen suuhun.
Joen mutkassa siinä, mihin Kiimingin kylän ensi talot näkyivät,
keksivät ajajat jo omin silmin, mitä oli tapahtunut, mistä se savu
nousi. Talot ne paloivat pitkin jokiahdetta. Toiset liehuivat vielä
ilmiliekissä, toiset jo raunioina savusivat. Komeita, korkeita
nuotioita leimusi kahden puolen virtaa, etäämmällä metsänrinnasta
vilkkuili tulipatsaita, ja koko luminen maisema punertui niiden
valossa. Toisissa taloissa paloivat kaikki rakennukset, toisissa
ainoastaan pirtit leimusivat ja ulkohuoneet seisoivat siinä vieressä
lumipeitteisinä ja surevan näköisinä. Mutta ihmisiä ei etäämmältä
katsoen näkynyt missään. Näytti aivan siltä, kuin asukkaat olisivat
äsken jättäneet kylänsä autioksi ja mennessään sytyttäneet sen
palamaan.

Miehet ajoivat edelleen ja pysäyttivät taas hetkeksi hevosensa ylempänä
joen käänteessä, katsellen kummastuneina ja kauhistuneina tuota heidän
silmäinsä edessä riehuvaa hävitystä. Juho oli noussut seisaalleen
reessään ja seisoi siinä kotvan aikaa tuijottaen vasemmalle rannalle
omaa kotitaloaan kohden. Korkeimpana, suurimpana liekkinä kaikista
leimusi siellä hänen uusi pirttinsä, jonka hän äsken oli saanut
valmiiksi ja johon hän juuri oli tuomassa nuorikkoansa emännäksi. Hän
oli rakentanut sen koko kylän komeimmaksi taloksi ja ylpeänä hän vielä
kotoa lähtiessään oli katsellut, kuinka se mahtavana kohosi siinä
jokitörmällä, puhtaana ja uutukaisen valkeana. Nyt nuoleskelivat liekit
ahnaasti sen valkoisia seiniä, katto oli jo pudonnut sisälle, ja vahva
lieska tuprusi ulos ikkunalävistä. Juho ei virkkanut sanaakaan, ei
silmiään räpäyttänyt, vaan synkkä pilvi levisi hänen äsken niin
iloisille kasvoilleen, ja piirteet suun ympärillä kävivät vieläkin
ankarammiksi ja terävämmiksi. Rivakasti nykäisi hän hevostaan suitsista
ja lähti täyttä vauhtia ajamaan kotitaloaan kohden.

Törmän alla juoksi hänen nuorempi veljensä, 16-vuotias Tapani, joka jo
edellisenä päivänä oli isän ja sisaren kanssa palannut kotiin, häntä
vastaan. Kauhu kuvastui nuorukaisen katseista, värähtelevällä äänellä
hän huusi veljelleen:

— Joudu, Juho, vanhaan pirttiin, sillä isä on kuolemaisillaan.

— Vieläkö vainolainen on kylässä?

— Ei, viimeiset lähtivät vähän aikaa sitten.

Vesalan vanha, matala pirtti seisoi vielä polttamatta metsän puolella
pihaa, ja sinne kiirehti Juho joutamatta enää ympärilleen vilkua.
Peräseinämällä vuoteessa makasi siellä hänen vanha isänsä kalpeana ja
hervotonna, kaulassa suuri, ammottava haava, joka ulottui rintaan asti.
Vaikka haavaa oli koetettu tukkiakin, oli jo veri juossut melkein
kuiviin, ja vaivalloisesti jaksoi enää vanhus nostaa silmäluomiaan, kun
Juho astui hänen vuoteensa ääreen. Voimiaan ponnistaen hän kohotti
kättään, ojentaakseen sen Juholle, ja sopersi kuiskaavalla äänellä:

— Sinä poikani … kosta…

Vaivalloisesti hengitti vanhus, ja haavoittunut rinta läähätti pahasti.
Tuokion kuluttua nytkähti ruumis pari kertaa, kurkku korahteli, ja
valtava tuska kuvastui vääntyneistä kasvoista. Sitten ruumis vaipui
taas hervottomasti paikoilleen, ja hetken kuluttua oli jo henki
eronnut.

Nyt vasta Juho katsahti ympärilleen pirtissä. Siellä uikutti naisia
joka nurkassa; he olivat hävityksen kestäessä olleet niin
kauhistuksissaan, etteivät voineet itkeäkään, nyt vasta vihollisen
lähdettyä kyyneleet pääsivät tulvimaan esiin. Juho viskasi liinan
isänsä kasvoille ja lähti ulos saamaan tarkempia tietoja siitä, mitä
oli tapahtunut.

Saunan aikana edellisenä iltana, loppiaisaattona, oli joukko Vienan
karjalaisia, noita vanhoja vihollisia, aivan äkkiarvaamatta ilmestynyt
kylään. Vesalassa oli vanha isäntä poikineen juuri saunassa, kun
ylitaloista rupesi kuulumaan meteliä ja pakolaisia juoksi pihan poikki.
Vaimoväki ja palkolliset hätäysivät aivan kykenemättömiksi, ei kukaan
osannut toimittaa mitään. Isäntä vain kiireesti laski elukat irti ja
pani ajamaan niitä metsään, jossa ne vieläkin olivat. Itse hän kiirehti
tupaan, haki sieltä aseita ja ampumavaroja ja koetti pelastaa mitä
arvokkaampaa oli. Ja samalla hän lähetti naapuritaloihin sanan, että
miehet mitä pikimmin keräytyisivät vasemmalle rannalle metsän rintaan
yhdessä hätyyttämään vihollista, jonka lukumäärää ei vielä tunnettu.

Mutta se oli jo myöhäistä. Vihollisia levisi kuin turilaita joka taloon
ryhtyen tekemään hävitystään. Illalla eivät vielä polttaneet kuin pari
taloa; he ryöstivät ne ensiksi puhtaiksi ja pakottivat keihään kärjellä
asukkaita tuomaan esille, mitä heillä oli syötävää tai muuta
kelvollista. Jos kuka vähänkään niskoitteli, sen pistivät heti
“vartaaseen”. Ja niin he söivät ja mässäsivät siellä koko illan ja yön.
Se oli asukkaille kauhea yö. Toiset pakenivat pakkasen selkään pimeään
metsään honkien sekaan, toiset koettivat lymytä mikä minnekin,
kellarikuoppiin ja riihien parville.

Varsinkin Vesalassa oli meteli ollut mitä kauheinta koko yön, koska
viholliset olivat sen ottaneet ikäänkuin pääkortteerikseen, kooten
ryöstöjään Juhon uuteen tupaan. Vesalan jouluolut komennettiin esiin,
ja sitä juoden valvoivat toiset, toisten nukkuessa pitkin lattioita.
Sinne olivat myöskin vienalaisten johtajat asettuneet. Heitä oli kaksi,
toinen Kuisma-niminen, joka oli ahnas saalista keräilemään ja retkeili
miesten kanssa talosta taloon. Toinen, Ahma, ei niin paljon välittänyt
saaliista eikä polttamisesta. Kun taisteltava oli, hän aina oli ensi
mies ja hiihtämässä myös; mutta kun kyliin tultiin, tahtoi hän
mieluummin huvitella kylän ruoilla ja juomilla ja antoi toisten koota
saaliin. Pohjanlahden rannikon suomalaisille olivat nuo miehet vanhoja
tuttuja, usein he olivat tavanneet heidät retkillään sydänmaissa ja
iskeneet käsiksikin. Nyt ensi kerran pitivät näin kotonaan heitä
vierainaan.

Vihollisia ei ollut aivan suurta joukkoa, arviolta 70 tai 80 miestä,
mutta kiiminkiläiset eivät kumminkaan kyenneet mihinkään vastarintaan,
kun hajallaan ja aseettomina ollen aivan hätäysivät vihollisen
äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä. Toiset ehtivät paeta, toiset
joutuivat vihollisten vangeiksi taikka saivat surmansa. Aamuyöllä,
jolloin useimmat viholliset nukkuivat, koetti kumminkin vielä Vesalan
vanha isäntä, jota vienalaiset pirtissä olivat pilkoillaan pitäneet
juomanlaskijanaan, hiipiä ulos keräämään kokoon kylän miehiä, joiden
hän arvasi piilottelevan metsän rinnassa. Tapanin hän lähetti jo edeltä
käsin siitä sanaa viemään. Vaan ennenkuin hän itse ehti pihalta pois,
oli jo Ahma huomannut hänen lähtönsä, juossut jälkeen ja retuuttanut
ukon takaisin tupaan, jossa sitoi hänet köysillä kiinni.

Yön maattuaan ja herkuteltuaan mielin määrin kiiminkiläisten
jouluruoilla hankkiusivat vienalaiset aamulla lähtemään saaliineen
pois. Sitä ennen panivat kumminkin tuon komean tulituksen toimeen;
katseltuaan, ettei taloissa enää ollut mitään mukaan otettavaa, he
sytyttivät ne palamaan, ja pian liekitsi aamun pimeässä koko kylä.
Vesalassa heillä oli keräyspaikkansa ja sen he siitä syystä
sytyttivät viimeiseksi, lähtöroviokseen. Hajanaisina pätkinä kertoi
lymypaikoistaan vähitellen palannut, pelon valtaama kotiväki tätä
Juholle, joka synkin kasvoin seisoi siinä, katsellen kuinka hänen
tupansa hiiltyvät seinähirret yksi toisensa perästä romahtivat kokoon.
— Piti minunkin sattua pois juuri tällä hetkellä, ajatteli hän
itsekseen. Ah! olisinpa toki tahtonut vähän niitä koiria kurittaa.
Hänen nyrkkinsä puristui ja katseensa kävi yhä julmemmaksi. Mutta äkkiä
hän säpsähti, kääntyi naisten puoleen ja kysäisi hätäisenä:

— Missä on Helinä?

Ei kukaan tiennyt. He eivät olleet nähneet talon tytärtä sitten kun
edellisenä iltana, metsässä häntä ei ollut yöllä huomattu, hän oli
aivan hävinnyt pois siinä paon hurakassa. Eivätkä nekään, jotka yön
olivat talossa olleet vihollisten rääkättävinä ja jotka sitten olivat
vähissä hengin pelastuneet tuvasta liekkien keskeltä, nekään eivät
olleet häntä nähneet. Kaikki katsoivat toisiaan, kukaan ei tiennyt
talon nuoresta tyttärestä mitään.

— Missä Helinä, missä sisareni? huusi Juho ja juoksi hakemaan. Haki
saunat, tallit, navetat, huusi häntä nimeltä, kyseli kaikilta, ei
löytänyt mistään. Onko lapsi parka palanut tupaan? se kauhea ajatus
hänet valtasi. Vai onko vielä kamalammin käynyt, ovatko vainolaiset
vieneet hänet mukanaan? Ei kukaan tiennyt vastata. Isä olisi ehkä
tiennyt, mutta nyt hänkin jo oli kylmänä.

Siihen keräysi Vesalan pihalle vähitellen koko kylän rahvas, ja
joensuuhun jäänyt hääväkikin oli tällä välin jo saapunut. Haettavia oli
muillakin, mikä kaipasi lastaan, mikä isäänsä, mikä puolisoaan. Mutta
muut löysivät toki omansa, löysivät joko kuolleina hangelta taikka
haavoittuneina ulkohuoneista, Helinää ei löytynyt mistään. Hän oli
ollut kaikkien, omaisten ja kyläläisten, lemmikki, ja monen pojan
sydämen hän oli jo valloittanut, mm. Krankan nuoren Hannunkin, joka nyt
epätoivoisena juoksi ylt’ympäri tietämättä, hyökkäisikö hakemaan
armastaan palavien hirsien sekaan vai vainolaistenko jälkeen ryntäisi.

Vanhan tuvan uunilla hän hakuhommissaan tapasi vihdoin ryysyjen seasta
talon ikälopun, puolikuuron ja heikkomielisen ruotiukon ja rupesi
häntäkin rytyyttämään:

— Oletko nähnyt Helinää? huusi hän ukon korvaan.

— Helinää … tässä se oli uunilla … vaan se pitkä roikale nykäisi
meidät alas.

— Nytkö aamulla? Ja kuka pitkä?

— No se… Kun kehui vielä, että tässäpä kaunis tyttö. Sehän se sitten
isäntääkin löi rintaan kirveellä.

— Se on ollut Ahma. Entä Helinä?

— Sylissään vei, mihin lie…

Tuosta päästiin jo langan päähän kiinni ja lypsämällä saatiin vaarilta
vielä lisätietoja, että Helinä illalla Vienan puoleisten tullessa oli
paennut uunille ja maannut siellä ryysyihin käärittynä ruotiukon takana
koko yön. Siitä ei ollut tiennyt kukaan muu kuin isäntä, eivätkä
vainolaisetkaan olleet heitä sieltä hakeneet. Vasta aamulla pois
lähtiessään kävi Ahma vielä vanhaa tupaa tarkastamassa ja löysi uunilta
ukon ja Helinän. Ukkoa potkaisi pari kertaa ja jätti siihen, vaan
tyttöön hän mahtoi mielistyä, koska lähti viemään mukanaan — muuten
eivät karjalaiset nyt vankeja ottaneet, koska heitä oli siksi vähäinen
joukko, että niitä olisi käynyt työlääksi kuljettaa. Vanha Vesainen,
joka oli jätetty yksin palavaan uuteen tupaan, oli siellä saanut
katkaistuksi kahleensa, juossut ulos ja — nähtävästi Helinän vuoksi
huolissaan — kiirehtinyt vanhaan pirttiin, josta Ahma juuri oli
kantamassa tyttöä ulos. Hän oli koettanut pelastaa lastaan, vaan Ahma
oli sotakirveellään iskenyt häntä rintaan, jotta hän oli kepertynyt
lattialle.

Joku piilossa olevista oli vielä nähnyt Ahman valjastavan naapuritalon
pihalla tallista otetun hevosen ja lähtevän ajamaan toisten jälkeen,
jotka silloin jo hiihtivät niityn toisessa laidassa…

—- Hänet on pelastettava! huusi Hannu innoissaan. Miehet, nyt suksille
ja hiihtämään jälkeen!

— Minne päin ne kulkivat? kysyi Juho rauhallisemmalla, mutta
päättäväisellä äänellä.

— Iin kirkolle.

— Kuka haluaa, hakekoon aseensa ja rientäköön mukaan! Sillä nyt sitä
lähdetään!

Liikettä ja hälinää nousi väkijoukossa, joka oli keräytynyt Vesalan
pirttiin ja pihalle. Naiset kieltelivät ja rukoilivat miehiään pysymään
kotona. Vieläkö nyt lähtisivät sinne surmaansa hakemaan hekin, eikö
ollut siinä surkeutta kylliksi, että kodit oli ryöstetty ja talot
poltettu? Taasko jättäisivät kylän turvattomaksi, naiset ja lapset
suojattomiksi paljaan taivaan alle? Näin he vaikeroivat, ja miehistäkin
monet, jotka ensi innossa olivat olleet valmiit lähtemään mukaan,
rupesivat miettimään. Hannukin oli jo melkein valmis luopumaan
takaa-ajopuuhasta. Juho koetti kyllä innostaa miehiä, mutta hänenkin
kaulansa ympäri kiertäysi äkkiä takaapäin pehmoinen käsi, ja kun hän
kääntyi, seisoi siinä hänen nuori vaimonsa kuiskaten:

— Nytkö jo jätät minut tänn

Download This eBook
This book is available for free download!

评论

普人特福的博客cnzz&51la for wordpress,cnzz for wordpress,51la for wordpress
Juho Vesainen: Historiallinen romaani
Free Download
Free Book