Carinus: Historiallinen novelli

Carinus: Historiallinen novelli

Author:
Mór Jókai
Author:
Mór Jókai
Format:
epub
language:
Finnish

%title插图%num
Author: Jókai, Mór, 1825-1904
Rome — History — Empire
30 B.C.-284 A.D — Fiction
Hungarian fiction — Translations into Finnish
Carinus: Historiallinen novelli

CARINUS

Historiallinen novelli

Kirj.

MÓR JÓKAI

Unkarin kielestä käänsi Koloman [J. Päivärinta]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1875.

CARINUS.

Keisarien aikakautena kilpaeli Roman ympäristö komeudessa ja
loistavuudessa itse pääkaupungin kanssa.

Yltympärillä pistivät näkyviin Roman patricien[1] huvilat, ylhäisten
hempeyden majat, joiden ihanuutta kaikenlaiset taideniekat,
kuvanveistäjästä ruoan-laittajaan asti, mestari-teoksillansa enensivät.

Nämät ylevät patricit, joitten useain tulot nousivat kahdeksaan,
yhdeksään miljonaan saakka, olivat usein siinä ikävässä tilassa, että
heidän täytyi Romaa karttaa; kyllästys, loukattu turhamielisyys,
yhteisen kansan ja praetorianien kapinat, mutta enimmästi keisarien
epäluulo pakoitti heitä luopumaan “maailman kaupungista” ja muuttamaan
maakartanoihinsa.

Näillä tavoin eli jo useita vuosia kartanosaan Tiberin suulla vanha
Mesembrius Vir, ijäkkäin senatoreista, joka Probon kuoleman jälkeen ei
ollut jalkaansa Romaan astunut eikä kasvojansa senaatissa näyttänyt.
Hän syytteli kuitenkin leiniä ja kaihia, jotka hänen jaloissansa ja
silmissänsä hallitsivat, ja ken vaan kävi hänen luonansa, ei koskaan
nähnyt häntä muuten kuin kuruli-istuimellaan[2] istuvan elevantinluinen
sauva kädessä ja pitkä viheriäinen varjostin silmien edessä.

Kaksi tytärtä oli vanhuksella. Vanhempi, Glyceria naitiin varhain.
eräälle libertinille,[3] joka keisarin suosion kautta oli ylennyt
suureksi herraksi. Libertiniltä sittemmin pantiin kaula poikki; hänen
omaisuutensa ja keisarin suosio jäivät kauniille leskelle, joka piankin
sen jälkeen mainittiin Roman Aspasiaksi.

Mesembrius tietysti, jos hänen läsnä-ollessaan Glyceriasta puhuttiin,
ei ollut ainoastaan sokea, vaan vieläpä kuurokin. Hänen huulillensa ei
milloinkaan tullut tämä nimi.

Hänen nuorempi tyttärensä oli Sofronia, joka aina oleskeli vanhan
herran luona maakartanossa; hän oli kaunis ja sievä neito, jolle
Kreikan kolme jumalatarta näytti sulonsa lainaksi antaneen: Venus
vartalonsa hempeyden, Juno kasvojensa ihanuuden, Psykä mielensä
kainouden.

Mutta Sofronia ei ollut kuitenkaan aivan paljon sitoutunut
kiitollisuuteen pakanallisia jumalattaria kohtaan; läheisyydessä, meren
rannalla asui viisas Eusebius, eräs apostolien jälkeläinen; tuo kaunis
nuori nainen oli jo kauan aikaa käynyt salaisessa kokouspaikassa, jossa
tämä pyhä mies saarnasi Kristuksen uskolaisille oppia ainoasta
Jumalasta, joka elää hengessä ja totuudessa.

Vanha Mesembrius hyvin tiesi, että hänen lempityttärensä oli uuden opin
salainen suosija, eikä hän sitä paheksinut, vaikk’ei antanut tyttären
itse tietää, että hän siitä mitään aavisti.

Sillä aikaa tuli Romasta ylpeitä patriciläisiä nuorukaisia, joita
kauniin neidon maine houkutteli. Niistä jokainen toivoi saavansa hänen
sydämensä ja hänen miljonansa. Mesembrius otti heidät sydämellisesti
vastaan, laittoi heidän kunniaksensa suuret pidot, joissa tarjottiin
sadan vuoden vanhaa viiniä; nuorukaiset eivät tarvinneet paljon
vuotavaa tulta, ennenkuin päihtyivät; viimeisen pikarin kallistettuaan
näytti jokainen itsensä semmoiseksi, kuin hän todellakin oli, jutellen
sydämensä salaisimpia haluja.

Vanha Mesembrius oli ääneti ja mietiskeli.

Ensimmäinen näytti itsensä hekkumaisuuden orjaksi ja kiitti Prokulan ja
praegustatori Maximinon avuja; toinen oli tätä himoa vailla, mutta sen
suuremman halun toi hän ilmi tulla samassa hirmuvaltiaaksi ja orjaksi.
Löytyipä kyllä vielä joku, joka oli kaikkia himoja vailla, mutta kun
vihdoin viimein puhe kääntyi kristittyihin, soimasi hänkin muitten
joukossa tätä uskoa, sanoen, että kristitty uskolaisjoukko ei ollut
muuta kuin jumalaton nurkkakunta, joka pysyi kilparadasta,
kansanhuveista ja juhlallisista näytelmistä erillään, lakkaamattomalla
murheellaan häiritsi kansan riemuja ja sen sijaan pimeissä luolissa
vietti kauhistavaa jumalanpalvelustansa, pakoitti tunnustajiaan
tikarilla lävistämään uhriksi vihityn rintalapsen sydäntä, ja sen
verta juomaan; että jumalien viha näitten tähden rasitti maata
veden-paisumuksilla, rutto-kuolemalla, maan-järistyksillä ja barbarein
hävityksillä, ja että siis kristityitä kyllä oli tarpeellista öljyssä
keittää, pi’issä polttaa, petojen joukkoon sysätä ja elävältä haudata,
jotta valtakunnasta katoaisivat nämät taivaan heittiöt.

Mesembrius oli kuullut kyllin, eikä kenellekään tytärtänsä antanut. Hän
kunnioitti martyrejä, mutt’ei kuitenkaan suonut, että tyttärensä nimi
tulisi heidän joukossansa mainituksi.

Ei yksikään hyljätyistä kosijoista saanut Sofroniaa nähdä.

Eräänä päivänä astui nuori, poskiltansa ahavoittunut ritari
sisälle vanhan Mesembrion luoksi. Vanhus, istuen sauvansa nojaa
puutarha-huoneensa edustalla, näki hänen tulevan, ja silmiensä kaihista
huolimatta, hän jo kaukaa hänelle huusi.

“Ah, sinä tulet minun luokseni, Manlius Sinister? Tule, tule, tässä
olen.”

Vanhus osasi nähdä, ketä hän tahtoi. Nuorukainen riensi hänen
luoksensa, syleili häntä ja löi hänelle kättä.

“Olethan aika tavalla miehistynyt!” lausui Mesembrius hymyhuulin, ja
ikään kuin hänen silmänsä eivät olisi riittäneet todistajiksi,
tavoitteli hän käsillänsä nuorukaisen kasvoja, käsivarsia ja olkapäitä;
“siitä ajasta, jolloin läksit Probus keisarin kanssa, on sinusta tullut
aika mies; kai sinä nyt tulet tytärtäni vaatimaan, eikö niin?”

Tämä suora kysymys saattoi nuorukaisen hämille.

“En ole niin itsekäs, Mesembrius; vanha ystävyytemme on vienyt minut
kotihisi.”

“Kyllä tiedän, kyllä tiedän, me tunnemme senlaatuista ystävyyttä, joka
tavallisesti on olemassa nuorukaisen ja semmoisen vanhuksen välillä,
jolla on kaunis tytär; ja minun tyttäreni on sangen kaunis, Manlius,
todellakin kaunis! jospa hänet näkisit! Oh, äläpä sano, että olet
nähnyt; neljä vuotta sitten, mitä oli hän silloin? Sinä olit lapsi,
niin myös hänkin; mitä silloin hänestä ymmärsit. Mutta nyt! oh Manlius,
se olisi suuri vika sinussa, jos et häneen rakastuisi.”

“Mitä hyötyä minulla siitä olisi, vanha ystäväni? Sinä olet ovestasi
käskenyt ulos niin monta kosijaa, jotka ovat olleet minua parempia,
rikkaampia ja mahtavampia, niin etten minä uskallakaan toivoa.”

“Miksi, Manlius? eikö sinustakin voi tulla rikas ja mahtava mies? Eikö
ole Carinus keisari leikkikumppanisi? Eikö sun setäsi, tuo jalo
Quaterquartus ole mainioin auguri[4] Romassa, jonka ennustukset käyvät
kaikki toteen ja joka käsissään pitää keisarien ja valtakuntien
tulevaisuuden?”

“Onpahan tuossa kaikessa perää.”

“Mitä muuta? Näetpä, sinusta on vielä tuleva suuri mies. Sinun ei
tarvitse muuta kuin hakea Carinon ystävyyttä ja pyrkiä setäsi suosioon.
Eikö ole tämä kumminkin helppo asia?”

“Eipä juuri kovin vaikeakaan.”

“Katsoppas vaan. Kukapa tiesi, mitä sinusta vielä tulee? Eihän se
Carinolle paljon maksa, jos hän sinun hyväksesi veteen hukuttaisi
jonkun rikkaan senaatorin ja antaisi sinulle hänen palatsinsa sekä
aarteensa. Ja silloin on sinulla sekä palatseja että orjia, voit kylpeä
ruusuvedessä ja syödä riikinkukon kieliä. Mikä sinua estää? Tuohon
loistavuuteen voit maassakin madellen päästä. Maassa madellen, sanon.”

Manlius antoi vanhuksen puhua.

“Jää siis tänne minun luokseni, niinkauan kuin mielesi tekee ja sinua
huvittaa.”

Illalla oli Manlion kunniaksi valmistettu uhkea ateria, johon oli
koottuna kaikki, mikä maulle, silmälle ja mielelle on suloista.

Jo hehkuivat nuorukaisen posket Falernon[5] tulesta; useasti löi hän
nyrkkinsä pöytään, unohtaen kunnioitusta isäntäänsä kohtaan.

Huomaten, että viini avasi vieraan sydämen, aikoi Mesembrius, nojautuen
käsivarteensa, nuorukaista tutkia.

“Noh, Manlius, mitä sanot Falernostani? eikö ole siinä perää, kun
sanotaan, että Italia on maan rinta? Sillä täällä ovat maan nisät;
nämät vuoret, näet, jotka viiniä tuottavat.”

“Ja kuitenkin olen minä jo elämässäni nauttinut tulistuttavampaa
juomaa.”

“Tulistuttavampaa juomaa? kenenkä pöydässä sitä joit?”

“Eufratin virrasta.”

“Mitä juttelet?”

“Se oli Ktesifonin tappelun jälkeen. Koko päivän olimme taistelleet.

Käteni olivat verissä ja kasvoni hiessä. Iltapuoleen oli Persian

sotavoima tykkänään maahan masennettu, ja sinä päivänä paisui

Eufratjoki yli reunojensa.”

“Ja sinä silloin siitä joit?”

“Niinpä teinkin. Tämän veden voima oli päihdyttävä?”

“Kunnia sinua päihdytti, Manlius, se asui tässä vedessä.”

“En tiedä, mitä siinä lie asunut, sillä kun olin kypäräni täyttänyt, en
sitä huuliltani hellittänyt, ennenkuin se oli viimeiseen pisaraan asti
tyhjennetty.”

“Mutta sen perästä te olittekin iloisia, eikö niin? Mieltä myöden oli
sallittu lysteillä valloitetussa Ktesifonissa. Voinpa ajatella, miten
kävi noiden kaunisten, mustasilmäisten nuorten vaimojen, jotka äsken
olivat joutuneet leskiksi, ja miten kävi noiden palatsien ja
makasiinien, joiden isännät olitte lyöneet kuoliaksi. Soturit uivat
maidossa ja hunajassa.”

“Eivät liioin uineetkaan, sillä jo samana yönä kuljimme eteenpäin; ja
mitä mustasilmäisiin vaimoihin tulee, oli jokainen päällikkö saanut
ankaran käskyn, että vangittujen naisten puhtaus oli kunniassa
pidettävä.”

“Noh, noh, te ette suinkaan ole tottuneet semmoisia käskyjä liioin
tarkasti noudattamaan. Kyllähän sen ymmärrämme.”

“Hiisi vieköön! Te ymmärrätte huonosti”, huusi Manlius vihan vimmassa.
“Niin tarkasti noudatimme näitä käskyjä, että minä sidotin erään
legionissani olevan sotamiehen, joka oli ryöstänyt neidon, jaloista
kahteen alaspainettuun puunlatvaan ja revitin hänet sillä tavalla
kahtia.”

“Ethän suinkaan minua sentähden kahtia revi”, lasketteli Mesembrius,
kovin huvitettuna tästä jalosta pikastumisesta, jota hänen vieraansa
osoitti; samassa viittasi hän lähellä seisovalle numidialaiselle
orjalle, joka kädessänsä piti kauniisti koristellun hopea-astian: “hei,
Ramon, täytä vieraani malja.”

“Älä hiidessä”, kirkasi Manlius, “osaanhan itsekin sitä täyttää, ei
tarvitse minua juottaa niinkuin Carinoa, joka ei viitsi kättänsä
pikarille kurottaa kun juo, ja uskoo, että hän väsyisi, jos omalla
kädellään nostaisi viikunan lautaselta suuhun.”

“Ai, ai, Manlius Sinister, sinä parjaat Augustoa.”[6]

“Saakeli! Se ei ole parjausta, sillä eikö hänestä tiedetä, etteivät
hänen jalkansa koskaan maata koske, ja että hän myös kylpyhuoneesenkin
nojatuolissa lähtee; vähän aikaa sitten oli hänellä sormus sormessa, ja
hän valitti, ettei voinut kärsiä tämän raskaan sormuksen kuormaa, ja
heitti sen sormestaan. Annappas minun vieläkin puhua: nyt on hän
vankihuoneesta etsinyt erään kuuluisan asiakirjojen väärentäjän, joka
on oivallisen taitava muitten käsi-alan jälittelemisessä; tämän on hän
tehnyt pääsihteeriksensä, päästäkseen nimeänsä allekirjoittamasta, ja
nyt kirjoittaa tämä vääristäjä hänen sijassansa jokaisen valtakunnan
asiakirjan alle.”

“Oh Manlius! Kerrothan kuitenkin liikoja Carinosta; muista, että hän on
koulukumppalisi.”

“Minä en vähintäkään ylpeile. Tosi on kyllä, että usein annoin hänelle
osan leivästäni, kun hänellä ei sitä ollut, ja itselleni vaihdoin äänen
repaleisen pallium’insa (viittansa), mutt’en todella halua, että hän
koskaan sitä muistaisi, sillä voisi minun käydä samaten kuin hänen
muidenkin kumppaliensa, jotka ovat ilmoittaneet itsensä hänelle,
muistuttaen hänelle entisiä aikoja, ja jotka Carinus silloin paikalla
on pistänyt ‘unohduksen torniin’, tällä tavoin päästäksensä entisistä,
vastenmielisistä tunteista.”

“Voi, Manlius, sinä puhut Senecan tapaan, näin et voi koskaan Carinon
armon kautta korkealle päästä.”

“Milloin tämä olikaan tarpeellista vapaalle Romalaiselle?” huusi
ritari, uljaasti kohottaen päätänsä; “minulla on miekka ja urhoollinen
sydän; jos eivät nämä voi korkealle viedä, ei ole semmoinen mahtavuus.
jota on mahdollista maassa madellen saavuttaa, minulle tarpeesen.
Koirille on se sopiva ja libertineille.”

Hieroen käsiään naurahti Mesembrius ilosta ja pakoitti nuorukaista
juomaan. Oivallinen viini rupesi jo luontoansa näyttämään nuorukaisen
poskilla, sillä tämä, oltuansa erillänsä Roman maailman keskuudesta, ei
ollut tämmöisiin tapoihin tottunut.

“Puhu vielä, hyvä Manlius, mitä aloitit; Ktesifonin tappeluun jäimme,
se on, siihen jäi vihollinen; te kuljitte eteenpäin, niinkauas kuin
pääsitte.”

“Minä kunnioitan harmaata partaasi, senaatori, mutta älä minulle sano,
‘niinkauas kuin pääsimme.’ Me olisimme päässeet aina Jaksartesjoelle
asti, sillä ei ollut sitä ihmistä, joka olisi voinut meitä vastustaa.
Turhaan hävittivät pakenevat Persialaiset seudut tiemme edessä;
romalaisia legionia ei voinut hävitys estää; jokainen sotamies kantoi
selässään kymmenen päivän ruokavarat, (koko Trakian matkalla olimme
ankarimman talven aikana maanneet ulkona jäätyneellä maanpinnalla).
Voimatta meitä estää, huomasivat Persialaiset meidän lähenevän, ja kun
olimme joutuneet erään barbarilais-nimisen asuntokunnan luo, jonka
ääntämiseen jumalat eivät voi vaatia romalaista kieltä taipumaan,
rakensimme siihen leirimme. — Iltapuolella tulivat meille Persian
kuninkaan lähettiläät, komeat, timanteilla koristetut miehet, joidenka
hiukset olivat palmikoissa, parta kierelmissä, kasvot punaiseksi ja
kulmakarvat mustaksi maalatut, sekä sormet täynnä sormuksia, niinkuin
morsianten tapa on. He pyysivät, että heidät vietäisiin keisarin luo —
Caroa tarkoitan, ettet luulisi Carinoa. — Nyt he vietiin miehen luo,
joka istui nurmella, keltainen nahkalakki päässään, syömässä hapainta
silavaa ja keittämättömiä papuja. Hänen päällänsä oli kulunut,
karkeanverkainen purppurakauhtana, joka eroitti hänet muista.”

“Tämä oli Carus, tuosta hänet tunnen”, jupisi vanha senaatori.

“Keisari ei ollenkaan lakannut syömästä lähettilästen vuoksi,
vaan murensi, antamatta itseään häiritä, keittämättömiä papuja
rautahampaillaan, kuullellen lähettiläitten teaterillisella
teko-innolla lausumia, ulkoa luettuja puheita, joiden loistavat
lupaukset ja uhkaukset huonosti sointuivat yhteen keittämättömien
papujen ratisemisen kanssa. Kun puheet loppuivat, nosti Carus keltaisen
nahkalakin paljaasta, kaljusta päästään ja lausui siihen sormin
viitaten: ‘Katsokaat tänne ja olkaat vaiti. Jos ei kuninkaanne osoita
Romalle kuuliaisuutta eikä anna sen maakuntia takaisin, niin aion tehdä
teidän maanne yhtä paljaaksi kuin tämä pääni täällä on.'”

“Siitäkin tunnen Caron.”

“Pelästyksissään pötkivät lähettiläät tiehensä, mutta legionit
virittivät hyvillä mielin sotalaulun, jonka kaikki värsyt päättyivät
näillä sanoilla: mille, mille, mille occidit (tuhannen hän tappoi).”

“Tämä on ylistyslaulu Carolle, josta kerrotaan, että yhdessä ainoassa
tappelussa löi vihollisilta tuhannen miestä.”

“Todella, niin monta hän tappoikin.”

“Hänen poikansa on tappanut kymmenen sen vertaa, sillä eroituksella
vaan, että nämät olivat hänen omia alamaisiansa. Siinäpä se ainoa
eroitus. Mutta kerro lisää vaan, Manlius, mitä teille muuta tapahtui.
Koko tuosta sotaretkestä juttelee jokainen eri lailla. Yksi väittää,
että musta rutto syntyi teidän keskuudessanne, toinen puhuu kapinasta,
kolmas mainitsee ihmeitä. Sen verran on tuossa kaikessa perää, että sen
sijaan, että teidän olisi tullut tunkeutua eteenpäin, käännyitte
yht’äkkiä takaisin, vaikka ei ollut enää sitä ihmistä, joka olisi
voinut teitä vastustaa, kuten sanoit.”

“Niin tosiaankin; ei kukaan ihminen voinut meitä vastustaa, mutta
eivätköhän taivaalliset ole meitä mahtavammat?”

“Ovat todellakin, Roman jumalat. Mutta toivonpa, etteivät nämät olleet
suutuksissa teihin, ja että augurinne näkivät suosiollisia enteitä;
olihan teillä muassa tuo mainio Quaterquartus, oivallinen setäsi.”

“Olipa kyllä; uhrisavua ei puuttunut, eikä teuras-eläimiä; taivaan
rannalle ilmestyi variksia viljalta.”

“Manlius, sinä puhut liian kevytmielisesti pyhistä toimista.”

“Minun onkin syytä sillä tavoin tehdä. Apujoukkomme löysi jostakusta
paikasta erämaassa vuotiin puoleksi puetun miehen, joka, niinkuin itse
sanoi, kunnioituksesta erästä näkymätöntä jumalata kohtaan oli
vetäytynyt yksinäisyyteen ruumistansa kiduttamaan. Siellä hän oli
pystyttänyt kivipatsaan ja asunut sen päällä jo kolmekymmentä kesää ja
talvea, kärsien sekä kylmät että helteet; täällä hän seisoi aamusta
iltaan asti levitetyin käsin ristiin-naulitun tavalla, taikka harjoitti
hän itseänsä lukemattomilla keikkauksilla lyömään pään ja polvet
yhteen. Erästä legionin soturia halutti lukea näitä kumarruksia, mutta
kun niiden luku oli noussut tuhanteen ja yhdeksäänsataan, kyllästyi
hän tähän toimeen ja tappoi pyhän miehen, sysättyänsä hänen alas
patsaalta.”

“Ja sinäkö säälit tätä Nasarilaista?”

“Puhukaamme hiljaa, Mesembrius. Sanojeni kertominen tuottaa perikatoa.
Älä usko, että olen päissäni ja sentähden uskoisin loruja. Minä näin
miehen olevan hengen heitoksissa, sillä liian myöhään jouduin hänen
pelastuksekseen. Hän ei kironnut; hänen kasvoillensa kuvautui
taivaallinen autuus, kirkastuneet silmänsä loi hän taivasta kohden ja
siunasi kuollessaan murhaajiansa. Minä ajoin nämät ruumiilta pois ja
annoin hänelle virvoittavaa, raikasta vettä; siunaten kiitti hän ja
kuiskasi korvaani viimeisellä hengähdyksellänsä nämät sanat:
‘Romalaiset: älkäät menkö Tigris-joen yli, sillä siellä on näkymättömän
Jumalan paratiisi; hän ei anna itseänsä pilkata!’ Minä kerroin tämän
varoituksen keisarin nuoremmalle pojalle, Numerianolle, joka Caesarina
ollessansa oli hyvä ystävä jokaiselle oiva sotamiehelle, ja hän antoi
tiedon keisarille, joka hämmästyksissään lihansa-kiduttajan
ennustuksesta vaati Quaterquartus’en laittamaan ennustus-uhria. Setäni
on tunnettu siitä, että hän tietää lausua semmoisia orakeli-lauseita,
jotka eivät ikänä petä.”

“Rohkeasti puhut, Sinister.”

“Probon aikana ennusti hän, että tämän suku tuhannen vuoden perästä
tulisi uudistamaan Roman loistoa.”

“Todellako?”

“Useitten monimutkaisten menojen perästä syntyi vihdoin tieto, jonka
Quaterquartus Dodonan-orakelin kaltaisella innolla lausui. Tämä tieto
sisälsi, että ensi tappelussa tulisi jumala avuksi.”

“Sitä ei sanottu, meidänkö vai vihollisten puolelle.”

“Keisari käski kulkemaan eteenpäin ja jo samana päivänä menimme
Tigris’in yli. Kauhistuneina näkivät illalla muutamat niistä, jotka
olivat tappaneet martyrin Simeon Styliten, hänen seisovan kukkulan
harjulla, kädet levitettyinä niinkuin ristiin-naulitun, ja keikuttavan
päätänsä polvia kohden. Ja kuitenkin olin minä itse haudannut kuolleen.
Yö tuli pimeäksi, pilviä karttui joka suunnalta taivaan rannalle,
kaukaa salamoiden, aivan kuin olisivat valmistautuneet taisteluun
toisiansa vastaan. Jyrinä läheni yhä, kauhu-ääniä, jommoisia emme
ennen olleet kuulleet, alkoi ympärillämme kuulua, ja kun salamain
leimahtaessa taivaan syvyydet aukenivat, näytti siltä, kuin olisivat
lukemattomat hohtavat haahmot sieltä katsoneet meitä. Joka legionalle
näytti, kuin vieressä seisovat legionat olisivat liikkuneet suuressa
sotataistelussa, miekkojen ja keihäitten kilinä kuului yltympäriltä,
eikä kuitenkaan ollut missään taistelua. — Pimeässä tuntui siltä, kuin
olisi koko meidän sotajoukkomme keräynyt ainoaksi sekasortoiseksi
ryhmäksi, jossa kaikkialla toinen soti toistansa vastaan; hevosväki
ryntäsi jalkaväen kimppuun, tribunit riensivät rivien etupäässä, ja
sotajoukot karkasivat hävittäen toistensa päälle. Ainoastaan
silmänräpäystä kestävän salaman valossa näimme, että kaikki legionat
seisoivat rauhallisesti säännöllisinä nelikulmina, paikoiltansa
liikkumatta. Silloin lensi yht’äkkiä hirveällä ryskeellä mutkitteleva
tulenliekki alas ja iski suoraan riveihimme. Vahva maa tärisi allamme,
ja ympärillämme vavahti ilma. Kauhistus painoi meidät alas polvillemme;
jokainen

Download This eBook
This book is available for free download!

评论

普人特福的博客cnzz&51la for wordpress,cnzz for wordpress,51la for wordpress
Carinus: Historiallinen novelli
Free Download
Free Book